Olen tehnyt kesän aikana huimat viisi merkintää, mutta kyllä minä opin itseäni taas tätäkin kautta ilmaisemaan. Toivottavasti. Vanhojen blogimerkintöjen lukeminen on niin valaisevaa, että jo pelkästään sen takia pitäisi yrittää ryhdistäytyä. Toisaalta tämän kesän tärkeät tapahtumat ovat olleet siinä määrin henkilökohtaisia, että monesti olen vain tuijottanut tyhjää tekstikenttää hetken aikaa ja sitten todennut etten pysty sanomaan mitään järjellistä.

Harmittaa, että kirjoitan nykyään niin vähän. Tämänhetkinen missio on ehkä opetella taas kuvaamaan hetkiä, samaan tapaan kuin joskus vuoden 2006 keväällä, tai mieluummin vähän paremmin. Olen paasannut hetki-ajattelusta kai liikaakin, mutta kun omaa sellaiset mielialanvaihtelut ja sellaisen luonteen kuin minä, se on kaikkein helpoin tapa katsella omaa elämäänsä.

Tämä kesä on kuitenkin ollut kokonaisuutena hyvä. Olen tehnyt töitä, lomaillut, elänyt mielentiloja laidasta laitaan - raukeaa onnellisuutta, riemua, surullisuutta, järkyttävää ahdistusta, ikävää, väsymystä, ylipirteyttä, kaikkea. Paras kesä ikinä, ehdottomasti. Vaikka eihän tämä vielä ole edes lopussa - oma kesälomani jatkuu vielä yli kolme viikkoa, mutta kuitenkin. Kaverit palaa kohta kouluun ja mä jään vielä kahdeksi viikoksi kotiin panikoimaan ja järjestelemään asioita ja olemaan, ja se tuntuu pahuksen oudolta. Alan kai lähestyä sitä melkein jokaisen vaihtarin kohtaamaa "mitä hittoa mä teen ja miksi helvetissä"-vaihetta. Tuntuu typerältä lähteä pois maasta juuri, kun Suomessa menee paremmin kuin koskaan. Vaikka toisaalta tiedän, että jos en olisi lähdössä niin näin hyvin ei menisi. Karua. Ja kaikessa läheisyysriippuvaisuudessani pelkään hyvästejä ja ikävää jo etukäteen.

Pelkään myös sitä, missä olen vuoden päästä. Henkisesti siis. Pelkään, ja samalla odotan mielenkiinnolla - miten paljon vuodessa ehtii tapahtua, vai tapahtuuko oikeasti vaan vähän?

Oikeasti pitäisi kai vaan lakata ajattelemasta. Pitäisi, ei mikään kai.