Koeviikon rytmiin tottui nopeasti, ja nyt kun se on takana tuntuu taas oudolta. Ehdin jo ajatella, että ihanaa, huomenna voin mennä matikantunnille stressaamatta siitä, että osaanko asioita vai enkö, kun ei vielä kuulukaan osata - ja sitten tajusin, ettei matikkaa ole ollenkaan. Tavallaan se on surullista. Tietysti yksi matikaton päivä viikossa on yhtä kuin vähemmän töitä, mutta samalla se tarkoittaa, että on enemmän tunteja kaikkien muiden kanssa. Matikkaporukassa viihdyn parhaiten. Koko luokkaa en oikein jaksa montaa tuntia peräkkäin, joukossa on liikaa huutavia tyttöjä, jotka elävät kai uudestaan seitsemättä luokkaa, ja poikia, joiden ainoa tarkoitus on olla niin kuin kuuluu, eikä sellaista oikein jaksa.

Mutta kaikesta huolimatta koulussa on ihan jees olla, ja tänään mietin että joo, asiat on aika kohdallaan. Tänään laskin kolme tuntia matikkaa ja menetin hermoni, mutta käytävästä löytyi kivoja ihmisiä kun lopulta annoin itselleni luvan lähteä kokeesta ulos. Pojat tekivät korttitemppuja ja me naurettiin niille ja kaikkia yhteisesti otti matikka päähän.

Olen taas alkanut nähdä enemmän unia. Ja hassumpia. Ne kai kertovat ihmisen alitajunnasta ja ajatuksista jotenkin tosi paljon, mutta välillä sitä toivoo ettei se olisi totta. Ettei taas näkisi unia asemasta 03:40 kun on vasta päästy eroon nurmikkounista. Aamulla herää kamalaan kylmyyteen ja toteaa, ettei olekaan ketään jonka vaatteita lainata. Toisten vaatteet ovat aina jotenkin niin paljon lämpimämpiä kuin omat.

Kaikki on kuitenkin kai aika hyvin. Haave tulee ehkä todeksi (ja ehkä vielä joskus joku toinenkin, sanoo se kuuluisa pieni ääni) ja muutenkin jaksaa melkein hymyillä, kun aamulla ehtii sittenkin bussiin.