Tällaisina päivinä esiin astuu aina se puoli minusta, jota inhoan. Olen vain mielettömän väsynyt ja toimin refleksinomaisesti; nyrkki osuu potkaisijan kylkeen ja ajattelen vasta jälkeenpäin, etten olisi halunnut tehdä niin. Sen jälkeen kiroan moiset ajatukset, tottakai halusin, helvetti. Joskus maailma vain on liikaa ja osaa vain odottaa. Odottaa odottaa odottaa asioita, jotka eivät koskaan tule tapahtumaan. Kietoutuneita käsivarsia katsellessani tunnen olevani yksinäinen vaikken tietenkään ole. Elämästä mitään puutu.

Minulla on paha tapa vakuuttaa koko maailmalle asioita, jotka eivät ole totta. Vakuutan niin kauan ja niin lujasti, että kaikkien on pakko uskoa. Yleensä olen lopulta itse ainoa, joka ei enää luota. Elämä on hiekkapaperiin kietoutumista silloin, kun kädet halkeilevat pakkasen voimasta ja ollaan myöhässä kaikesta. Vihaan entä-jos-olisin-ajatusketjuja, jotka johtavat vain unettomiin iltoihin, ja silti maailmani on täynnä niitä. Itseinho on todellinen iltojenpilaaja, ironisimmatkin puoleni vääristyvät pilkkaan. Aamulla Samuli Putro lauloi korvissani ettei voi ymmärtää, kuinka minusta tuli niin saamaton ja laiska ja tyhmä ja saamaton. Joskus shuffle-toiminnon olemassaolo on todellista kohtalon ivaa, ja niinä hetkinä on vaikea elää itsensä kanssa. Sitä kulkee ruokajonossa, käsittelee tarjotinta mekaanisin liikkein ja naljailee teeskennellyn itsevarmasti, sisäisesti huutaa apua. Kipu kuolee huutamalla, mutta oman persoonan vääristynyt huonous ei. Olen unohtanut hymyilemisen taidon.