Syntymäpäivässä ei nykyään ole mitään ihmeellistä. Vuorokauden vaihduttua mua pyöritettiin ympäri salia ja halattiin lujaa, ja kyllähän sellainen hymyilyttää. Mutta ei tunnu vanhemmalta.

Viime yö oli ehdottomasti yksi kummallisimmista öistä ikinä, mutta on hyvä että se oli. Sellaista todellinen ystävyys kai on. Hassua, miten helppo lause "minä rakastan sinua" oikeastaan loppujen lopuksi on. Silloin, kun todella tarkoittaa sitä. Aamuyöllä, kun makaa peiton alla eikä voi lopettaa itkemistä ja toinen pitää lujaa kiinni.

Elämä muuttuu koko ajan vain hankalammaksi, mutta toisaalta kuin korvauksena siitä hyvät hetket ovat aina vain parempia. "Mä olen tässä nyt, enkä olis missään muualla vaikka maksettais."

Maailma on mennyt ympäri. En ole ihan varma, että missä välissä niin kävi, mutta kaikki on jotenkin eri tavalla kuin ennen. Mietin bussimatkan verran vuodentakaista itseäni, enkä tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Toiset jaksavat vakuuttaa, että muutos on hyvään suuntaan ja että se tulee jatkumaan ja ties mitä muuta vielä, mutta sen verran kyynistä, ylpeää pessimistiä minussa on yhä, etten usko kovin helposti.

Sanovat, että hankaloitan omaa elämääni. Mutta en osaa olla muutenkaan; en, vaikka puheissa futispojista onkin asiaa.