Eilen siskon tietokone muisti tietoja vuoden takaa (nyt se jo osaa, ja hyvä niin; en ensin löytänyt yhteystietolistalta ketään) ja palautti mieleen asioita. Hetkelliset vajoamiset, epävarmuuden itsestäänselvyyksistä ja varmuuden asioista, jotka olisi pitänyt nähdä kuolleena syntyneinä ideoina ensimmäisellä silmäyksellä. Sama musiikki, sama talo, mutta muutakin on muuttunut kuin ihmisten ryhmittely messengerissä. Aamuisin peilistä katsoo väsyneempi, mutta varmempi tapaus.

sun arvoinen olisi en jos saisit kaikkeen vastauksen / totuus voisi olla sulle liikaa

et tahdo tietää, et tahdo tietää, et tahdo tietää; tiedän sen / et tahdo tietää, et tahdo tietää; oon ollut huono ihminen / et tahdo tietää, et tahdo tietää; mä tunnen sut, ja vannon sen /et tahdo tietää, et tahdo tietää; mä olen huono ihminen

Jonna Tervomaa: Et tahdo tietää

Totta sekin. Ja vuosi sitten olin vainoharhainen ja enää en kai ole, enkä tiedä, että kumpi on hankalampaa. Ainakin olen lakannut uskomasta siihen, että kaikki olisi hyvin.

Ei tarvita alkoholistivanhempia eikä narkkaripoikaystävää; ei luokallejäämistä, vanhempien eroa, muuttoa toiselle paikkakunnalle ja huonoja levyjä; ei edes yksinäisyyttä. Ongelmia voi olla muutenkin, ja ne voivat kasvaa suuriksi ihan ilman vainoharhaa.

Jotain olen sentään vuoden aikana oppinut. Senkin, että todellisia ystäviä on yhä olemassa. Mutta onneksi kaikki ei sentään ole eri tavalla. Osaan yhä sanoa, että joo, mennään vain! potematta omantunnontuskia leveästä hymystä. Ja edelleen;

täytyy mennä tanssitunnille
(ja sinä jäät seisomaan lumeen)

Ehkä syksystä vielä löytyy aihetta jäätelöauto-veikistelyyn. nimim. "Korkokengät ja mustat farkut on jo."
(ja ehkä kuu on juustoa)