Elämä on niin pahuksen kummallista. Että yhdessä hetkessä tekisi mieli kaatua lattialle itkemään, mutta seuraavaksi jo kävelee tekemään itselleen kaakaota ja ajattelee muita asioita. Ja tottahan se on, ettei maailma niihin huonoihin hetkiin kaadu. Ei, vaikka olisi yksin, ja on kai liikaa vaadittu, että sitoutumis- ja luottamiskammoisella pienellä tytöllä olisi joka viikko joku, joka pitää kiinni ja ymmärtää.

Eikä maailma kaadu siihenkään, että koulussa on pahempi olla kuin koskaan. Tai ainakin pahinta sitten viime kevään. Hassua, miten ne jotkut päivät muistaa niin mielettömän hyvin ja niitä toisia ei muista ollenkaan. Muistan, miten ostin kaakaota ja istuin penkillä yksin ja sen toisen pää osui melkein kattoon (vaikka kai se johtui kaakaosta eikä minusta). Muistan senkin, kuinka hyvälle mielelle tuli huonojen tekosyiden olemassaolosta. Koko ajan oli vain kaakaota ja kaakaota. Ja muistan, kuinka typerästi käyttäydyin penkkaritorstaina. Kuinka hankala oli se yksi toinen torstai, se oli jo huhtikuuta. Kun tiesi asioita jo katseesta ja yhden tukena olisi oikeasti halunnut olla ja toisen ei ja voi luoja, se oli hankalaa. Ja miten paljon mä harmittelinkaan koulun loppumista yhdestä ainoasta syystä, joka sekään ei ollut mikään kunnon syy. Ei varsinkaan jälkeenpäin ajatellen.

Maailma ei kaatunut siihenkään, että kun viimein - parin vuorokauden jahkailun jälkeen - onnistuin lähettämään tekstiviestin, vastaus oli vain normaaleja, tylsiä sanoja, joiden takaa ei tunnista sanojaa. Vaikka on kai se omakin vika, kun ei tee niin kuin on käsketty. Mutta ei minusta yksinkertaisesti ole sellaiseen (istun englanninluokassa ja mua itkettää, voisitko tehdä jotain?). Ei, minä sanon vain ryhtyväni kommunistiksi.

Ja ikävään maailma ei aivan ehdottomasti kaadu. Vastahan minä yllätin itseni ajattelemasta, että no entäs sitten, ei se niin tärkeä ole, vaikka sen tiesinkin valheeksi - totta helvetissä se on. Mutta silti. Maailma on kasassa ja pysyy. Youtubesta pyörii Nothing else matters ja sitä mulla tosiaan on ikävä; sitä, kun istuu sohvalla ja joku soittaa kitaraa and nothing else matters. Nykyään niitä tilanteita ei kauheasti ole, ja pärjään näemmä ilmankin. Kukaan ei huolehdi mun selän hyvinvoinnista, ja pärjään. Kukaan ei katsele pirullisesti matikantunneilla, ja jaksan silti laskea. Kukaan ei taklaa mua seinään matkalla äikäntunnille, ja kävelen silti eteenpäin.

Sormenpäästä valuu taas verta, ja kiedon paperia sen ympärille niin, että kirjoittaminen on hankalaa. Hetki itseinhoa, ja sitten keskityn taas musiikkiin. Hienosti menee, tyttö, niin sitä pitää.

Vaikka on kai tässä syytäkin olla pitämättä itsestään. En tahtoisi taaskaan käyttäytyä niin kuin kunnon ystävän kuuluu. Oli aivan liian työlästä kirjoittaa oikeankuuloinen tekstiviesti. Sen ei pitäisi olla niin hankalaa. Eikä päätös olla pesemättä hiuksia pitänyt taaskaan ja nyt on typerä olo. Kaikkein pahinta on se, että muhun luotetaan enkä osaa suurimmassa osassa tapauksista luottaa takaisin. Eihän syyslomalla mitään erityistä, mä sanon, vaikka olikin yksi mun elämän ehkä erityisimmistä hetkistä. Mutta mitäpä sitä kertomaan tytölle, jonka kanssa mä vietän älyttömän paljon aikaa ja joka on älyttömän kiva ja - - - Välillä tuntuu vakavissaan siltä, että mun ajatusmaailmassa heittää joku ja pahasti.