Tarttuu lumi asfalttiin ja katuun autioon, laulaa tuttu tytönääni ja mun on jo jotenkin helpompi hengittää, vaikka ulkona on pimeää ja pilvistä ja kello on yli yhdeksän sunnuntai-iltana. En tiedä, olenko iloinen uuden viikon alkamisesta vai en, koska se on kuitenkin taas I can't decide uudelleen ja uudelleen.

Hassua, miten elämä tuntuu polkevan paikallaan ja silti salaa joku aina muuttuu. Niin kuin perjantaina, kun näin entisen luokkakaverini pitkästä aikaa. Nälvintä oli samaa ja sormet kyljissä aiheuttivat ihan yhtä vahvan puolustautumisreaktion kuin ennenkin, mutta silti oli erilaista, kun vaihdettiin kuulumisia ihan normaalisti. Kerroin, että olen nykyään matikantunneilla paljon rauhallisempi kuin ennen, ja vastapäiseltä sohvalta mulle nauretaan sitä samaa naurua joka joskus (kaksi vuotta on pitkä aika) teki maailmasta ihan erilaisen. Samalla on helpottavaa, ettei nykyään merkitä mitään. Korkeintaan muistellaan kiitollisuudella ja hymyillen oikeasti hyviä hetkiä, niin kuin yhtäkin ruotsin kymppiä joka tuli vain siksi, että vedonlyönnin takia jaksoi lukea.

Enää kukaan ei yritä joka päivä lyödä mun kanssa vetoa, ja kun sitä pysähtyy miettimään, se on tavallaan vähän surullistakin. Mutta toisaalta en kai voi kieltää sitä, että nykyään on paljon hauskempaa, en, vaikka välillä tekisi mieli. Niin kuin englannintunneilla atk-luokassa, kun voisin yhtä hyvin olla jo kotona enkä tuijottamassa tyhjää messengerlistaa ja livejournalin viestikenttää, johon sanoja ei vaan saa aikaiseksi vaikka haluaisikin.

Pitäisi muistaa yrittää. Pitäisi pitäisi. Mutta kun mieluiten käpertyisin sohvalle katsomaan gilmoren tyttöjä ja nukahtaisin jos nukahtaisin. But what would Sam do-

se ei kyllä tasan jäisi sohvalle. Hyvä on, kyllä mäkin voin mennä ja jatkaa yrittämistä. Mustat farkut jalkaan ja pakotettuja hymyjä. Mutta vasta aamulla.