Viikko kesälomaa. Vihaan kannettavan näppäimistöä, mutta naputan yhtä kaikki sanoja messenger-ikkunoihin. Eilisen keskustelun jälkeen kaikki on olevinaan hyvin, mutta en usko siihen; aika näyttää, huominenkin varmasti osaltaan.

Helsingin kadut, jotka ovat elämän kolahtelu asfalttia vasten; Don Huonojen kootut hitit; rahaa taskussa ja kärsimättömyys jaloissa. Joitakin asioita rakastan aina vain. (mä en vihaa mä en vihaa mitään mä en vihaa mitään niin kuin sinua) Huomenna asemalle toisensa jälkeen, tunneliin joka tuoksuu siltä että on kesä ja ihanaa, katsomaan ihmisiä silmiin. Kerään voimia viimeksimainittuun ja muistan, että asennemusiikki on taskussa.

Sitäpaitsi lomaa on enää viikko jäljellä: viikon päästä näen muita ihmisiä ja jatkan elämääni ihan niin kuin ennenkin riippumatta siitä, että päättyvätkö tietyt asiat vai eivät. Ajoittain olen jo ihan kasassa ja ylpeä itsestäni (jälkimmäistä tietysti tauotta: ainakin jos kysytään).

elämän ja meidän väliin pääsi vähän hometta enkä ymmärrä että mitä ihmisillä on suomirockia vastaan. En ymmärrä sitä periaatteena.

kaikkein vaikeinta on luottaa mutta ilman sitä ei mitään saa;
takokaa se allekirjoitaneen päähän. Tai ehkä pitäisi tatuoida. Ehkä muutama muukin totuus, kuten Greyn anatomian opetukset voiceovereissa -

"We have to sweep today's possibility under tomorrow's rug until we can't anymore, until we finally understand for ourselves like Benjamin Franklin meant. That knowing is better than wondering, that waking is better than sleeping. And that even the biggest failure, even the worst most intractable mistake beats the hell out of never trying."
- Grey's Anatomy, 1.6: If Tomorrow Never Comes

Suurin ongelma on kai se, etten osaa luottaa siihen, että se olisi totta. Benjamin Franklin saattoi keksiä ukkosenjohdattimen, mutta ei kai se kenestäkään erehtymätöntä tee. 

Mutta surut ja murheet jäävät omaan arvoonsa tuulee kun kaupungissa tuulee.