Inhoan leiriltäpaluuta aina yhtä paljon. Kuinka typerältä tuntuu yhtäkkiä istua tietokoneen ääressä tyhjentää tiskikonetta ja olla k o t o n a eikä väsymyskään paljoa helpota tilannetta. Pidän leireistä ehkä liikaa, ja vaikka lauantain puolella tuijotin peiton alla pimeyteen kyyneleitä silmissä niin enimmäkseen oli silti hyvä olla. Omalla riparilla oppitunnit menivät vauhdilla ohi, mutta nyt kun ne ovat vapaa-aikaa, niitä tuntuu olevan jatkuvasti. Ja sehän sopii; sitä istutaan mökin ikkunan takana silmät suurina ("miten alas se voi vajota?") ja myöhemmin nauretaan.

Ja vaikka illalla toivonkin, että tietäisin edes yhden ihmisen johon luottaisin täysin niin olisiko se sittenkään niin kivaa kun vierestä seuraamalla huomaa ettei kenenkään pitäisi luottaa kehenkään.

Kerroin olevani himmeä ja hallitsematon ja tuntui hassulta kuinka uusia asioita toisille olivat ne, jotka meille (hassua on myös se kuinka on meitä ja uusia) muodostavat toisen kodin; käytävärauhoittumiset ja laulujen toiset äänet. Eilisessä mediksessä tuntui siltä että oli tosiaan ihan yhtä hyvä kuin aina ennenkin, vaikka niitä tärkeitä ihmisiä puuttuukin. En ehkä voi lainata peittoa tai varastaa nojatuolia, mutta ainakin voin istua väsyneenä aamupalapöytään ja irvistää kutsumanimelle.

Oli Jumala sitten olemassa tai ei, niin seurakunta on ainakin hyvä juttu. Vaikka lääkäri ei enää annakaan kirkkoherralle vihreitä pillereitä.

Suosikkikohtani leirijumiksissa on synninpäästön rauhoittavuus. "Minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun." Edelleenkin: jos iso J onkin iso satu, niin ainakin se on turvallisuudentunnetta ja hyvää toimintaa luova iso satu, sellainen, joka johtaa sketseihin. Ja iltahartauksienjälkeisiin isospalavereihin: urheilu toimii ja kotiasiat on kunnossa.

Kello 16:12 päässäni naksahti taas kerran, tällä kertaa vähän parempaan suuntaan. Odotan kesää vihdoinkin enemmän ilolla kuin kauhulla ja jaksan luottaa siihen, että jos ihmiset välittävät minusta, ne ovat olemassa vaikka. Sitäpaitsi kesällä pääsen taas leireille ja vaikka sieltä taas puuttuu tärkeitä niin ehkä opin elämään sen asian kanssa.