YouTube soittaa PMMP:n Mummolaa enkä tiedä miksi - biisi on liian karu totuus. Tällaisina iltoina sitä pysähtyy paikoilleen ja lopulta ei edes halua piristyä.

Yhteiskuntaopintunneilla unohdutaan joskus puhumaan isovanhemmista eivätkä typerät teinit tajua, ettei kaikilla ole niitä, kuusikymmenvuotiaita. Ja kuinka epäreilulta tilanne väistämättä tuntuu pelkästään sisarustenkin kesken. Enkä tiedä kumpi on pahempi; ikävä vai se ettei ole ketä ikävöidä. Kai sitä tässä koetaan molempia ja yritetään välillä hengittääkin. Välillä se toimii ja välillä ei, vähän niin kuin elämä yleensäkin.

poljetaan silti vaan kissoja katsomaan
vaikka ei mummolaa vuosiin oo ollutkaan
aika vei meiltä sen
mummolan, lapsuuden
mutta ei meitä saa vanhenemaan

en tiedä, mitä maksaa tasaisempi kyyti
mutta omapa on syyni
sanon: ihan sama ihan sama

...vuodatus sensuroi merkinnästä kiitettävän suuren osan pois, enkä tiedä miksi. Samapa tuo. On leiri-ikävä, on mummolaikävä. Toinen ei parane koskaan, ja toisen helpottumista en jaksa odottaa yli neljää kuukautta enkä edes vajaata kahta viikkoa. Joissain paikoissa vain on parempi olla kuin joissain toisissa, ja seurakunnan suosima leiripaikka kuuluu ehdottomasti ensiksimainittuihin. Jo pelkästään paikka - siellä kokoontuvat ihmiset ovatkin sitten aivan oma lukunsa. Sänkyjenvaltaaminen ja hammastikkukammo ja lautapelit ja salin tyynyt, tukehtumiset, kofeiini ja aamuheräämiset - tai heräämättömyydet. Xboxin tuoma hupi ja ihmisten halaaminen. Tietoisuus siitä, että ympärillä on pelkästään ihmisiä, joihin voi nojata. "Mä silvon sut, jos sä nukahdat sillä aikaa!"

On ikävä. Ja siitä toisesta ikävästä en edes halua puhua, kun se ei siitä kai miksikään muutu. Ei kaipuu leireillekään, mutta niiden ihmiset ovat sentään suurimmaksi osaksi lähellä, eikä se muutenkaan ole niin vakavaa, kun kerran mikään siinä ei ole niin lopullista.