Eikä mitään oikeita suuria linjoja tunnu nykyään olevan ollenkaan. On vain hetkiä, niitä vääränlaisia vähän liikaa ja oikeanlaisia liian vähän. Loppujen lopuksi on kai hyvä, että osaan nykyään ajatella elämäni vain hetkinä. Ei sillä, että osaisin elää hetkessä - ei sinne päinkään; tarvitsen lähes aina jotain odotettavaa - mutta vähintäänkin osaan hahmottaa maailman vähän helpommin. Sitä vain ajattelee, että tämäkin on vain hetki. Hyvässä ja pahassa. Silloin, kun liikuntasalin lattia on kylmä ja jalat eivät taivu miesten askeliin ja laskee minuutteja siihen, että on jossain muualla, mutta toisaalta myös silloin, kun kävelee lumisella pihalla ja nauraa olan yli uimahalliasioille.

Useimmiten ikävimpiä ovat hetket iltaisin, silloin kun on yksin. Media Player soittaa Avrilin Girlfriendiä ja revin huomaamattani sormenpään ihoa taas irti, kappale vaihtuu mutta sormiin se ei auta, auttaa vain se että naputtaa näppäimistöä mahdollisimman nopeasti. Mutta ranskankielisiä sanoja ei tule, vaikka kuinka yrittää.

The Sounds ja Queen of Apology, totuus, vaikken sentään myönnäkään olevani polvillani. Mutta silti (I blame no one but myself / so honestly, is this how it's gonna be?) - yrittäminen ei koskaan riitä.

Jos saisin valita, pukisin cob-paidan päälleni ja vajoaisin sohvalle pää jonkun sylissä. Olisi turvallinen olo, sellainen olo että elämässä on jotain järkeä, me-pidetään-susta-huolta-olo. Tai vaihtoehtoisesti olisi aamuyö ja sellaista seuraa, että puheenaihe olisi jotain vähemmän fiksua mutta yön ansiosta vähemmän kivuliasta. Aamuyö oikeassa seurassa on parasta aikaa, se tiedetään.

Tai ehkä vaan - jottei menisi liian valikoivaksi - näin: oikeassa seurassa on parasta aikaa.