Ja vaikka lukiosta tulee kaiken järjen mukaan rankempaa kuin peruskoulusta kaikkina vuosina yhteensä, taidan viihtyä siellä paremmin kuin yläasteella koskaan. Jossain määrin olen jo kotiutunut, ja joku sanoisin nyt, että mikäs ihme se on: oot käynyt sitä samaa koulua jo kolme vuotta. Mutta en minä ole. Opettajat suhtautuvat kuin ihmisiin, tunneilla ei luoda paheksuvia katseita madcrocceihin, ne sanovat tietävänsä, että meillä on rankkaa. Ja hyppäreillä sitä huomaa, kuinka paljon kolmessa vuodessa on oppinut sosiaalisuudesta; istun pöydän ääreen, eikä aikaakaan kun jo kallistan pääni hymyyn - siihen hymyyn, jolla saadaan ylimääräiset vuorot shakissa tai korttipeleissä. Matkalla kaupasta takaisin matikanluokkaan puraisen palan jäätelöstä. En siksi, että pitäisin siitä erityisen paljon - mansikkajäätelö ei koskaan ole ollut sitä kaikkein parasta - , vaan siksi, että niin kuuluu tehdä. Ja ehkä vähän myös siksi, että mulle hymyillään ja pidän siitä, että voin hymyillä takaisin. Lukiossa tyttöys tosiaan kannattaa, ehkä sen vuoksi, että pojatkin ovat vähän kasvaneet - ne ovat oppineet, että tyttöjen kuuluu saada pelata useampi kortti pöytään samalla vuorolla, jos niistä tuntuu siltä.

Historiantunnit ovat epämääräisiä ja terveystiedontunteihin tukehdun, mutta onneksi aina on ne matikantunnit ja äikäntunnit ja tietysti varsinkin hyppytunnit, joita odottaa. Olen sanonut viimeisen viikon aikana tosi monta kertaa, että "pessimisti ei pety!" ja uskon siihen - tällä hetkellä kyse on vain siitä, että optimismi on turhankin vahvoilla. Ja vain siksi, että olen kiltti avatessani jäätelöpaperin. Tai sitten toisinpäin - en tiedä, enkä edes halua tietää.

Varmaa on vain se, että ihmisen kehitys on banaanien, seksin ja LSD:n ansiota ja se, että NE on päättymättömiä, jaksottomia desimaalilukuja, hitto vieköön. (En tosin muista, että mitkä, mutta eihän sitä kukaan edes kysynyt - kommunikaatio vain tuppaa toimimaan näissä piireissä.)