istua perjantai-iltana kotona ja olla siitä ihan hiton onnellinen, niin niin niin niin onnellinen siitä että kaksi minuuttia ja mä makaan peiton alla ja saa nukkua kaksitoista tuntia jos siltä tuntuu. Pääkin pysyy jotenkin paremmin kasassa kun tietää ettei oikeasti tarvitse olla hereillä enää kauaa. Tai ei oikeastaan, oikeammin olisi sanoa että päänkin voi antaa rauhassa hajoilla omia aikojaan, ei väliä.

Rakastan tätä oloa melkein yhtä paljon kuin onnellisuutta.