Messenger on kiero. Siellä napsauttelee ihmisiä ystäviksi ja pois - naps: hyväksytty, naps: torjuttu - ja kaikki on olevinaan niin hiton helppoa. Ja kuinka mielettömän kaukana sellainen on todellisuudesta.
Haluaisin niin antaa olla ja unohtaa, kun kesälomakin tuli, mutta eihän ystäville tehdä niin. Ei ainakaan sellaisille ystäville, jotka ymmärtävät vihjaukset pelkästä virnistyksestä ja joiden käsivarsiin nojataan kun ei omin voimin pysytä pystyssä. Niitä ystäviä ei yksinkertaisesti ole niin montaa, että olisi vara päästää hetkeksikään irti yhdestäkään.
Fakta on, että vihaan sanontaa "vain ystäviä". En ymmärrä, mikä ystävyydessä on "vain", enkä ymmärrä, miten ihmiset uskaltavat seurustella. Jos joku ihminen on niin pahuksen rakas ja loistava, niin mikä riivaa ottamaan sen riskin, että vähän ajan päästä päädytäänkin siihen, ettei enää olekaan yhtään mitään? Joinain iltoina vain kieltäydyn ymmärtämästä, ja toisina en ymmärrä muuten vain.
Ihmiset saavat rauhassa tuomita minut siitä, että olen pelkuri, mutta olen niitä, jotka hyvin pitkälle ovat mieluummin eläviä pessimistejä kuin kuolleita optimisteja. Ja sitten, kun saavutan tietyn pisteen, en enää osaa pysähtyä. En tunne välimuotoja - joko täysillä tai sitten ei ollenkaan.
Haluaisin:
- matkustaa 1600-luvulle ja elää merirosvoelämää
- päästä kaatamaan purjevenettä merirosvotyyliin
- osata lentää
- löytää täydellisen asenteen omaavan miehen
- nahkasaapaskengät (whatever, sellaiset hyvät)
- Alpeille
- matkustaa kuumailmapallolla hyvässä seurassa
Kommentit