Eilinen oli ehdottomasti yksi vuoden hauskimmista päivistä. Istua Linnanmäellä salmiakkijauhoa silmissä ja paidan alla kun on hyvä olla. Pidän siitä hetkestä, kun jollain on korvassa kahvia ja jollain vettä ja jotkut jumittavat muuten vain, ja vitsit menevät tasottomiksi. Pelihallin lattia on oikeasti vinossa ja Kallion kirkon torni kuulemma ei, mutta en sentään ole ainut, joka kävelee ihmisiä päin.

Tänään oleilin minihameessa lavalla ja lavan edessä enkä jaksanut piitata bussikuskien ilmeistä. Enkä jaksa uskoa, että peruskoulu on alle kahden vuorokauden päästä ohi. Ja silti olen kai onnekas, kun laskin että on kai neljä ihmistä, jotka haluaisin lisätä syksyllä samassa koulussa jatkavien listaan.

Yhdeksän vuotta, yhdeksän luokkaa, kaksikymmentäkahdeksan todistusta, sadoittain ihmisiä.

En tiedä, onko surkeampaa olla tietämättä mitä haluaa, vai tietää mitä haluaa ja tietää ettei tule sitä saamaan. Mutta mulle laulettiin tyttöjen palavista sieluista ja pudistelin päätäni nauraen; kiitos että oot täällä vielä syksylläkin. Olin viime viikon poissa normaalista koulusta, ja ehdin jo unohtaa, kuinka ihania ystäviä minulla on. Tämä viikko on palauttanut sen mieleen melkein kivuliaasti - se on sitten kaksi ja puoli kuukautta tai ehkä loppuelämä ilman näitä.

Eteenpäin on hyvä mennä, mutta ei se pelkästään hauskaakaan ole.

Ja kun on hölmö nuori sydän ja välillä on suru sydämessä ja välillä on irti maasta niin tuntee itsensä ajoittain väkisinkin heikoksi. Aika kuluu pelottavaa vauhtia, vaikka Hetket ovatkin onneksi pitkiä: kohta istun varmaan keinutuolissa sukkapuikkojen kanssa ja mietin, mihin se nuoruus katosi. (Ja muistelen säärien puuteroimista ja panoraamaa ja salmiakkijauhoa.) Mutta eihän murhe mieltä muserra koskaan.

Huomenna on kesäkuu, ja se on vakavissaan aika pelottavaa.