Luin vuoden takaisia meselogeja ja nyt on outo olo. Tai no, on outo olo ollut päiväkausia enemmän tai vähemmän, mutta kuitenkin. Ihan hassua, toisaalta muistan ne kymmenet hysteeriset tasottomat yökeskustelut niin hyvin, ja toisaalta tuntuu että sitä alkaa jo unohtaa. Silloin meitä oli kolme väsynyttä, aivan erilaisia ja aivan eri asioita mielessä, mutta kuitenkin. Oli jonkinlainen me, vaikka se tilanne elikin koko ajan. Nykyään ei ole meitä, ja vaikka välillä tuntuu että elän vanhoja ongelmia uudestaan, niin olen kai kuitenkin tyytyväinen. En osaisi tehdä mitään toisin vaikka saisinkin uuden yrityksen. Kaikkia ystävyyksiä ei vain ole luotu kestämään ikuisesti.
Ikuisuus on vähän liian pitkä aika minulle aina vain, mutta vähän voin silti sanoa: en usko siihen, että ystävyydet olisivat ikuisia - välttämättä. Mutta aina on kai olemassa se mahdollisuus, että jotkut niistä ovat. Omassa elämässäni on tasan yksi läheinen, tärkeä ystävyyssuhde, joka on kestänyt koko elämäni. Se onkin mielestäni yksi erityisimmistä, koska vaikka on ollut kuinka pitkiä taukoja, emme ole välttämättä puhuneet tai edes nähneet juuri lainkaan, niin kumpikin on aina tiennyt, että toinen on puhelinsoiton päässä. Tai siltä se on ainakin minusta tuntunut. Sattuneesta syystä luotankin sen ystävyyden kestämiseen hyvinkin vankasti.
Suurin osa muista ystävyyssuhteista on paljon uudempia. Niistäkin on monista tullut lähiaikoina paljon luotetumpia, tai ehkä olen itse oppinut luottamaan. and you will catch me if I fall
- sellainen olotila on harvinaista herkkua, mutta ne hetket ovat sitäkin parempia.
Nykyään melkein aina, kun pohdin ystävyyttä, tulee seurakunta jollain tavalla mieleen. Uskonto tai usko ei ole omassa elämässäni mikään mullistava asia, en juurikaan määrittele tai mieti sitä. Sen voin sanoa, että jollain tasolla usko on, mutta siitä en sitten tiedä että mahtuuko se minkään uskonnon muottiin. Sillä ei ole minulle oikeastaan mitään väliäkään ("henkilökohtainen uskonkäsitys on aina henkilökohtainen uskonkäsitys", sanoi eräs ystäväni pääsiäisenä). Mutta seurakunnalla todellakin on. Se aika alkaa jo oikeastaan olla ohi, tai siltä ainakin tuntuu. Tänä kesänä menen vielä yhdelle rippileirille, mutta en tiedä tuleeko sen jälkeen enää yhtään leiriä. Olen ollut parin vuoden kuluessa kahdella riparilla, kuudella nuortenleirillä ja muutamilla lastenleireillä, ja sanotaan kirkosta mitä hyvänsä, ne ovat olleet tärkeitä kokemuksia. Tärkeitä ja hienoja.
Olen kokenut suuren osan elämäni todella onnellisista hetkistä juuri siinä yhdessä ja samassa leirikeskuksessa. Nauranut, puhunut, ajatellut ja jopa itkenyt, mutta kaikkea sitä hyvässä seurassa. Elämäni parhaissa iltahartauksissa en ole kokenut mitään suurta Jumalan läsnäoloa, vaan konkreettisesti hyvän ystävän läheisyyden. Oikeastaan olen ajatellut, että jos Jumala on olemassa, niin kaipa juuri ne hetket sitten ovat osoitus siitä. Se, kun voi rehellisesti sanoa, että on niin hyvä olla ettei halua liikkua mihinkään.
Oli jollakin jumalalla sitten sormensa pelissä tai ei, ystävät ovat äärettömän tärkeitä. Ja omani ovat äärettömän hienoja ihmisiä. Että oikeasti on ihminen, joihin luottaa - että tietää, että voi koska tahansa sanoa, että mä tarvitsen sua hei nyt, ja se toinen on siinä. Ja että niitä ihmisiä on vieläpä monta - ei määrättömästi, mutta useita. Olen kai aika onnekas, ja toivon vain, että ystäväni ajattelevat samoin minusta. Koska totta se on, ystävyys on vuorovaikutusta. Yksi ystäväni on monesti sanonut, että "musta tuntuu että tän takia mä olen täällä", kun olen itkenyt olkapäätä vasten tai ollut muuten vaan ihan maassa. Silloin olen miettinyt, että on muuten aika tajuttoman hieno ihminen - ja se hieno ihminen sanoo välittävänsä juuri minusta. Olen tosiaan onnekas, ja toivon että pystyn edes murto-osaan siitä, mihin tuo tapaus. Koska haluan. Koska kyllä minäkin olen olemassa ystäviäni varten, aina. Ja vaikkei elämän tarkoitusta taida olla olemassakaan, niin kaipa tämä on sitä ainakin jollain tasolla, joku osa siitä: tän takia mä olen täällä.
