Joskus on helpompaa olla olevinaan kiltti ja taipuvinaan -  on helppoa hiljainen olla ja tyytyä puolikkaisiin / tai luopua vain sovinnolla kun vahvemmat vaativat niin - mutta todellisuus tulee kovaa kohti. En minä ole mikään Kaisa pieni tai Metsästäjän uhri (se joka vastaa kun kysytään). Ylpeys on kummallinen juttu ja useimmat ihmiset eivät sitä tunnu tajuavan. Puhumattomuuskin otetaan loukkauksena, mutta joihinkin asioihin kieli ei vain taivu. Ei myöntämään totuuksia, joita ei aina voi myöntää edes itselleen.

Enkä tiedä missä vaiheessa päästin itseni siihen pisteeseen, että myönnän. Se ei tee hyvää, joka kerta sattuu sattuu sattuu ja tuijotan koivunlehtiä osaamatta nukkua: Puisto puhuu.

Unessa oli nippusiteitä ja ohi lipuva ruotsinlaiva, enkä olisi ehkä halunnut herätä ennen kuin pääsin portaat ylös asti.

Olen oppinut sosiaalisuudesta jotain tämän vuoden aikana. En ehkä oikeiden ystävien suhteen, mutta puolituttujen. Oppinut nauramaan asioille, jotka eivät ihan oikeasti naurattaisi, mutta ovat hauskoja kuitenkin; oppinut sanomaan 'niin varmaan'. Ja olen oppinut jotain niiden toistenkin ihmisten suhteen: enää en kadu joka kerta, kun suu vääntyy hymyyn vain koska ottelussa on tauko ja näytetään cheerleadereita.

Olen jopa antanut itselleni luvan kallistaa päätä (nykyään tiedän, että se kallistuu helpommin vasemmalle kuin oikealle) samalla kun hymyilen: mä ajattelin että sä tarjoat. Olen oppinut jopa onnistumaan siinä. Enää kirvelee vain se, että eilen epäonnistuminen ei ollut minusta kiinni. Mutta olen päättänyt, että opin irti siitäkin. Ehkä se vie vain vähän kauemmin aikaa, mutta irroitan kuitenkin: irroitan, koska haluan irroittaa.

No chance, no way  ei ole tehty minua varten.