Yläastetta on jäljellä enää kuuden koulupäivän verran. Ensimmäinen vuosi, jona lasken lauantainkin; se on kuitenkin se olennaisin. Ehkä, tai sitten ei. Se päivä kuitenkin, jota on odotettu niin hyvässä kuin pahassakin. Vuosi on mennyt nopeasti, ja kuitenkin se on mielettömän pitkä aika. Olen kiitollinen siitä, että peruskoulun viimeinen luokka oli myös sen paras. Vaikka mennyt aikamuoto on tietysti vielä vähän turhan aikaista.

Elämme aikaa, jona rauha on löytynyt jo melkein kokonaan.

Vaikka helppohan sitä on niin sunnuntaina sanoa, kun ei tiedä mitä alkava viikko tuo tullessaan eikä haluakaan. Samalla asenteella se täytyy kuitenkin elää, tuli mitä tuli.

(You don't know trouble, I'm a hell of a scandal
Me, I'm a scene, I'm a drama queen
I'm the best damn thing that your eyes have ever seen
Avril Lavigne: The Best Damn Thing)

Huomenna on peruskouluajan viimeinen maanantai, ja 'viimeinen' kuulostaa aina hiukan pahalta. Olkoonkin, että tätä on jumalauta odotettu! Kaikki ne aamut, joina sitä on istunut yhteiskuntaopin luokan ulkopuolella ja kironnut valtaosan lähialueen ihmisistä jonnekin oikein oikein kauas. Ja nyt enää kuusi päivää ja se on oli kiva tuntea suurimman osan suhteen.

Hymyilyttää.

Myönnettäköön, etten ole ihan niin irroittamisvaiheessa kuin haluaisin. Silti hymyilen (baby have a nice life) ja vakuutan, että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin.

Kaikkihan me tiedämme, että vain ne asiat, jotka jättää tekemättä, kaduttavat myöhemmin. Enkä anna itselleni lupaa jättää tekemättä mitään. (Jälki-istunto on poikkeus, sitä ei ehkä enää ehdi hankkia.)

Hölmö nuori sydän on päivän ehdoton rakkaus.