Ja kuinka kynnet painuvat syvälle kämmenpohjaan kun tyttö hautautuu sohvannurkkaan pienempään tilaan kuin koskaan. Samaistun Tuomo Ruudun ehdottomuuteen kipeämmin kuin useimmat ehkä ajattelevatkaan ja kasvojen ilme helpottuu vain hetkeksi, silloin, kun all stars ilmestyy ruutuun: "on se sentään siellä", mutisen puolustajanimiä katsoessa. "Suurin sankari."

Olen niitä, jotka uskovat ihmeeseen vielä 59:27 enkä luovu ylpeydestäni vieläkään. Vielä yksi vuosi monen jälkeen, jona en suostu myöntämään, ettei Suomella olisi ollut kisojen paras joukkue.

Katkeraa katkeraa katkeraa, ei siitä mihinkään pääse. Ja miten epäreilulta maailma finaalin jälkeen tuntuukaan. Toisille se on kolmas ja kahdeskymmenes viides ja toiset eivät saa sitä ensimmäistäkään. Areena soittaa We are the Championsia Kanadalle ja yritän keskittyä kapteenin itsekritiikkiin. Musiikkimuistin taakaksituleminen se vielä tästä puuttuisi.

Ja olen ylpeä luottamuksestani. Loppusummeri soi enkä itke kyynelsilmäisten Leijonien puolesta vaikka mieli tekisi. Puren huultani; "vielä ne sen vie." Voi olla, että häviöstä kärsii turhankin karvaasti kun suhtautuu fanaattisesti ja antaa muiden nauraa itselleen, mutta vielä tulee se päivä, kun senaatintori räjähtää. Cocacolalasi saa unohtua pöydänreunalle: "mähän sanoin, että näin siinä käy."