Kevät tuo esiin sen puolen minusta, josta pidän ehkä vähän enemmän. Valon myötä muutun kai nenäkkäämmäksi ja käsittämättömämmäksi mutta ainakin hymyilen enemmän - olen niitä ihmisiä jotka eivät tavallisena päivänä kerta kaikkiaan kykene kävelemään keväisessä säässä hymyilemättä. Keväälläkin on tietysti kaksi puolta; tänään tanssin asfaltilla ja tunsin itseni petturiksi, mutta minkäs teet. Ei ihminen osaa voi pysty kykene olemaan sitä mitä haluaisi, ja välillä se sattuu enemmän.

En tiedä, kumpi on parempi: valehdella vai loukata. Olen aika hyvä ilmaisemaan mielipiteeni ilman, että kukaan loukkaantuu, mutta vakavammissa asioissa olen aina välillä vähän pihalla, silloin, kun ei kysytä. Yleensä kierrän ne tilanteet ajatuksissani, en mä ole ikinä sanonut sille että pitäisin siitä. Ja tunnen itseni törkeäksi. Onneksi joistain tapauksista tietää, että tunne on molemminpuoleinen. Yhtä paljon epäonneksi sitä joskus saa ystävänpäiväkortteja ja seuraa ja tuntee itsensä täydeksi ääliöksi.

Tunsin itseni rikolliseksi täyttäessäni irtokarkkipussia - en siksi, että aikoisin jättää maksamatta, vaan siksi, että puhuin unista nauroin olin kiva.

Internet on siitä kumma paikka, että päätyy toisinaan puhumaan asioista, joista en todellisuudessa koskaan suutani avaisi and then she never says never, ehkä psykologin edessä kuitenkin, tai kaakaomukin ääressä jos huonosti kävisi. Hyvin huonosti, koska enhän minä mitään myönnä.

ja huomenna hän järkyttyy / ja se on mun vika, se on mun syy

Kevät on tosiaan kaunis. Päivällä unohdan että on vasta maaliskuu ja illalla hätkähdän pimeyttä. Tähtien alla seistessä sitä melkein osaa taas olla itsensä kanssa vaikka mieleen tulvii muistoja (kuinka sitä käveltiin iltapalalle oltiin matkalla kotiin melkein-pudottiin lampeen