Vähän turhankin pitkä päivä eriparisesti kiristetyissä monoissa ja toppavaatteiden alla. Puolityhjä laskettelukeskus tuntui tutummalta kuin koskaan (mitä se järjellä ajatellen tietysti olikin) ja nyt jaksan vain maata lattialla ja pohtia Schubertin arvoitusta. Kädet ovat verikuivat ja siskot kaikkea muuta kuin online, mutta tällaisina päivinä senkin melkein kestää että kaakao läikkyy pöydälle. Olet halki ja olet poikki, mutta tänään se on onneksi vähän enemmän fyysistä laatua. Henkisesti on parempi olla, olen taas vähän enemmän sellainen ihminen, josta voin pitääkin. Päivitän mp3:seni sisällön vielä tänään, jos vain saan tarpeeksi energiaa (kävellä yläkertaan, luisua takaisin).

Lihakset ovat väsyneet ja jaloissani tuntuu yhä käännökset; paino toiselle jalalle, toinen ilmaan. Tajusin tänään, että osaan vaistonvaraisesti kääntyillä vastatampatussakin rinteessä. Olin pahuksen ylpeä itsestäni liukuessani rinnettä alas selkä edellä tai tehdessäni äkkijarrutuksen moottorikelkan ollessa yht'äkkiä edessäni. Rakastan sitä, kun huomaan oppineeni jotain. Kun sormet painottavat Griegin fraasit oikein tai rinteen jyrkin kohta on osa minua.

Eilen istuin musiikkiopiston aulassa, silmät loistivat Avalonin usvien kielenkäytölle. Nokkahuilistityttö katsoi mua kummastuneena ja voin kuvitella sen olevan niitä, jotka sanovat miten tuota voi edes lukea? (niitä samoja, jotka miettivät busseissa kovaan ääneen että mistä Jean S.-bändin S tulee tai sitä kuinka hyvä juttu kasvihuoneilmiö on kotipiharusketuksen takia. Ja mun tekee mieli mennä huutamaan ne hereille unestaan; voi jumalauta ei lehmät juo maitoa, se on vaan se tyhmyystesti!)

Sellainen olo, että tekisi mieli kirjoittaa. Tilanne vaan on heikko, fanfiction tuntuu aivan liian etäiseltä ja omemmat tarinani leikkivät jonkinlaista piiloleikkiä. Tällaisina päivinä sitä tulee miettineeksi hahmonpalasia muttei tiedä että kenet sijoittaisi mihinkin tarinaan. Jos minulla olisi aikaa vain kirjoittaa ja kirjoittaa, oppisin ehkä sen taidon oikeasti. Viime lauantaina join mehua suurlähetystön sohvalla ja olin olevinani kirjoituskilpailukirjoittaja, mutta tunsin oloni vain heikoksi.

En minä halua menestyä pienissä piireissä, haluan saada tarinani paperille!

"Sun piti olla hyvällä tuulella", muistutan itseäni ja sieppaan hyllyltä nipun tyhjiä papereita. En tiedä vielä että mitä teen niillä, mutta tyhjän paperin lumous riittää hymynaiheeksi. Tyhjät vihot ja tyhjät paperit tekevät iloiseksi; niitä voi selailla ja selailla ja unohtaa nukkua ja selailla ja haaveilla siitä, mitä niihin ehkä joskus kirjoittaa. Piirtämistä en ole koskaan oppinut.

Tällaisina iltoina tiedän ympäröivän maailman olevan aivan liian pieni minulle, ja niinpä voin hyvillä mielin käpertyä sohvalle kirjan ja juotavan kanssa. "Ikinä en enää liiku mihinkään", sanoin tänään useampaan kertaan.

Maailma on tosiaan pieni. Ja suuri. Pieni ja suuri ovat muuten tilan käsitteinä aika hassuja; "yritä nyt saada se egos mahtumaan tänne", mulle sanotaan ja mä nauran takaisin. Tai kun elokuvaa katsoessa pohditaan: "tiedätsä miks nää on vaan yhden hengen tuoleja? ... koska näihin mahtuu vaan yks." ja silti siinä istutaan yhdessä ja siirtyillään muita häiriten vähän jatkuvasti. "Sä putoat kohta." Tai kaakaomukit. En ole koskaan nähnyt pientä sellaista, mutta teekupit ovat väistämättä liian suuria.

Pidän sellaisista ihmisistä, joiden kanssa voi olla vain hiljaa. Yleisesti ottaen puhun liikaa, mutta totuus on silti, että silloin, kun voi olla vain hiljaa, on oikeasti Hyvä Olla. "Saanko mä puolet sun peitosta?" sitä kysytään ja saadaan myöntävä vastaus (juuri kuten pitääkin). Ja sitten vain ollaan ja kuullaan toisen hengitys paremmin kuin oma.

Kellä asenne, sillä onni.