Windows Media Player soittaa vaihteeksi Maija Vilkkumaata (Noinko vaikeeta se on) ja suuta kuivaa. Päivällä vajosin tylsälle sohvalle ja kuuntelin teennäinen hymy suupielissä sitä, kuinka nuoret eivät osaa mitään. Nykyään ei opeteta käytöstapoja tai ei ainakaan kaupungissa! Huomenna pitäisi taas lähteä kouluun, ja lähdenhän minä. Iltapäivällä kaksi tuntia ihmisen lihaksistoa ja solujen uusiutumista; huonoja vitsejä ja sitä kuinka maailma on liian pieni. Pääsen taas laskemaan päiviä siihen, että saan virnistää takaisin ehkäviimeistä kertaa. Tottakai jotakuta tulee ikäväkin, mutta harvaa.

Perjantaina kasvatin kokoelmaani neljällä kirjalla ja hintaakin kertyi euron verran. Kirjastosta mukaan tarttui myös SMG:n Nimikirjaimet ja se tuntui osuvan kohdalle jälleen kerran ainakin tarpeeksi hyvin. Kaksi viikkoa ja saan taas olla se siskopieni, helsinkiin. Ajatuskin hymyilyttää.

Olen liian levoton ja liian unessa kirjoittaakseni mitään. Olen liian levoton ja liian unessa tehdäkseni yhtään mitään järkevää. Aamupäivällä siirtelin shakkinappuloita ja nauroin sille, kuinka vertaansa vailla pulkkamäkemme ovat. Ja ovathan ne, naurettavampia saa hakea.

Maanantai taitaa tehdä hyvää. Ehkä löydän taas asenteeni ja voin kuunnella kunnollista musiikkia ilman että joudun irvistelemään itselleni (I wish that I could be that radical that radical).