Maanantaiaamu oli jälleen kerran juuri sellainen, kuin perjantaina puhuttiin. ("Mä odotan sitä aina niin koko viikon. Ja sit kun se tulee - joka kerta yhtä mahtava fiilis, paitsi silloin, kun on vielä vähän mahtavampi." "Ja vielä parempi, kun sunnuntaina vähän ottaa.") Jalat haparoivat kohti alakertaa ja mietin, millä musiikilla saan itseni bussipysäkille asti ("selkäranka, ota ohjat, siunaa vaarallinen reittini")

Taivas painuu pilveen ja sadekin tulee, mutta koulussa oli vielä lämmin ja makasin nurmikolla puhumassa pojista ja nauramassa. Tai no - puhumassa pojasta. Oman ärtymyksen keskellä on kiva olla onnellinen toisen puolesta, olkoonkin, että tämä on ehdottomasti niitä päiviä joina en vain jaksa ymmärtää seurustelua.

Tämä on ehdottomasti myös niitä päiviä, jotka todistavat että osaan vajota angstiin yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin. Olkoonkin, että istun käytävällä raivokasta musiikkia korvissani ja virnistän paremmuuteni todisteeksi.

Ja kun minä en halua olla riippuvainen koskaan ikinä milloinkaan. Mistään.