kukaan ei kuule huutoa väsyvää,
taas vaikeampi hengittää
nyt tiedät kaikki on<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

turhaa, hetkessä turhaa
kun vedät piinatut keuhkosi täyteen
sä olit kai sekaisin
kun luulit hän sua rakasti

Sankari katsoo mua kummastuneena, kun liikahdan ensimmäistä kertaa puoleen tuntiin vain lyödäkseni radion kiinni. Ennen kuin se ehtii sanoa sanaakaan, mä nojaan taas selkänojaan ja tuijotan tiehen ja toivon, ettei se kysy mitään.

”En tykkää Vilkkumaan äänestä”, töksäytän Sankaria katsomatta ja puren saman tien huultani. Ei ole mun tapaistani selitellä, ja Sankari tietää sen kyllä. Toisaalta se oli varmaan jo muutenkin päätellyt mielessään, että jotain on vialla. Se ei kuitenkaan kysele, ei ikinä. Se on hienotunteinen, nytkin kohteliaampi kuin minä tai H ikinä.

Sankari napsauttaa vilkun päälle ja ohjaa ohituskaistalle. ”Ihmisten pitäisi vähän ajatella. Kato nyt, mitä toikin moottoritiellä tekee? Se ei ikimaailmassa kiihdy yli yhdeksänkympin”, se sanoo.

Sen jälkeen ollaan molemmat taas hiljaa. Hiljaisuus saa mun ajatukset kulkeutumaan taas eiliseen. Mä en ole kertonut siitä Sankarille, enkä aiokaan. ”Usko mua, näin on parempi”, H sanoi kun mä unisena mutisin sille peiton alta kysymyksiä.

”Pakkaatko sä matkalaukkua?” mä kysyin. Enkä tarvinnut vastausta. Näinhän mä, vaikka yritinkin piilotella peiton alla. Jotenkin mä tajusin heti, että H aikoi lähteä.
                ”Usko mua, näin on parempi”, H sanoi.

Siitä eteenpäin mä en halunnut muistella sitä keskustelua. Ei me oltu kovin hyviä keskustelemaan. Nälvimisessä pelattiin paremmin yhteen kuin kukaan, mutta puhuminen oli vaikeaa. Siksi me ei kai yleensä puhuttukaan. Pelattiin monopolia, juotiin viiniä... ja esitettiin, että uskottiin sen kestävän ikuisesti. Mä taisin alkaa uskoa siihen illusioon, ja siinähän koko juttu meni pieleen. ”Mä en usko ikuisuuteen, minä uskon hetkeen”, Samuli Putro lauloi sinä iltana, kun H tarjosi mulle viskin ja me päädyttiin Kruununhaan kaksioon yhdessä. Ja mun olisi pitänyt uskoa siihen lauluun yhtä vankasti kuin H. Mun onni, ettei se suhtautunut retkiinkään huonosti. Mutta vaihtelua se niihinkin kaipasi.

”Usko mua, näin on parempi”, Sankari sanoo pitkän hiljaisuuden jälkeen. Sen eleistä mä tiedän, että se on arponut mielessään aika kauan, että uskaltaako se puhua vai ei. Kiroan mielessäni, sattuu. Olisi pitänyt turpansa kiinni.

”Linnatuuli”, mä tokaisen. ”Käänny sinne.”

Sankari kääntää viime hetkellä oikealle. Se kaartaa ylös Linnatuulen pihalle.

”Mä jään tähän”, mä sanon ja kävelen ulos Sankarin vastausta odottamatta. Linnatuulen WC:ssä mä valutan kylmää vettä kasvoille ja niskaan. Automatkan väsyttämä pikkutyttö katsoo mua kummastuneena.

”Mikä toi on?” se kysyy äidiltään ja osoittaa mua.
”En mä tiedä”, äiti vastaa epäröivästi. ”Tuu nyt, isä odottaa.”

Mä kohotan avuttomana katseeni peiliin. Elämän väsyttämä pikkutyttö tuntuu katsovan sieltäkin. Mikä toi on, mä mietin, mutten tiedä vastausta. Piirrän saippualla peiliin pitkän viirun ja annan sormien valuttaa lisää vettä niskaan. Kontrolli palaa hitaasti.

Kävelen käytävällle. Radion ääni kantaa kahvilan puolelta mun korviin.

ja kaikki kuitenkin

turhaa, hetkessä turhaa
kun vedät piinatut keuhkosi täyteen
olit kai sekaisin
kun luulit hän sua rakasti

Niin sekaisin mä en sentään ole koskaan ollut, mä ajattelen tyytyväisenä ja katson ikkunan heijastamaa peilikuvaa.

”Usko mua, näin on parempi”, mä sanon sille hiljaa, voitonriemuisesti. ”Ja vitut sua sattunu kenenkään sanat.”

---

Kuvitteellista, väitän. Paitsi lyriikat, Vilkkumaa, Linnatuuli ja Samuli Putro. No hätä, en aio tehdä itsemurhaa. (Eli) ei tarinankaan tyttö. Tulkitkaa koko roska miten tahdotte. Allekirjoittanut jatkaa nyt TV:n eteen muumioitumista. Alkaa keittää. Vitsejä saa kertoa, jos siltä tuntuu. Nauran tai tapan.