Joulua ei ehkä tule, mutta olen ihan tarpeeksi kiitollinen siitä, että on loma ja saa nukkua ja olla kotona. Kiitollinen silti, vaikka perhekin on ihmissuhteita ja ihmissuhteet hankalia, mutta ainakaan kotona ei tarvitse pelätä, että joku suuttuu tai epäymmärtää niin pahasti, että hylkää kokonaan. On silti vähän hankalaa yrittää olla oma itsensä, kun ei näinä päivinä oikein itsekään tiedä, miltä tuntuu ja miksi. Eikä nukkuminenkaan ole pelkästään hyväksi. Tai nukkuminen kyllä, mutta unet eivät. Aamuisin tuijotan unipäiväkirjan sivuja mutta en kirjoita mitään ylös; kaikki asiat eivät kuulu psykologianopettajalle. Ei se tietenkään niitä välttämättä näkisikään (kuka muka pystyisi sanomaan mitä väliä sillä on, kuka on lentokentän prisman kassalla, ei kukaan) mutta kun ei haluaisi itsekään muistaa. Kirottu, asioita vääristävä alitajunta. Että joka aamu pitää herätä ja tajuta, että hylänneet ystävät eivät ole tulleet takaisin ja että kuolleet sukulaiset ovat ihan oikeasti kuolleita eikä mitään väärinkäsitystä ole sattunut ja että ihmiset ovat yhä ihan yhtä sokeita ja tyhmiä kuin ennenkin.

Sanovat, että huomenna on jouluaatto, ja joinain hetkinä olen melkein valmis uskomaan. Mutta sitten tulevat ne toiset hetket, riitaisat äänet olohuoneesta ja väsyneet pyynnöt ja rob zombie-tarve, ja tuntuu taas siltä kuin joku murskaisi keuhkorakkuloita yksi kerrallaan. Ja mielleyhtymiä väärissä tilanteissa; hyvännäköinen mies televisiossa ei yhtäkkiä näytäkään hyvältä, kun muistaa toxicin ja nyrkkeilysäkkitilanteet.

Kaikesta huolimatta toivotan kaikille tätä lukeville onnellista joulua; sellaista, jota kannattaa odottaa taas ensi vuonna.