Tiedänhän minä, että asiani ovat oikeastaan aika hyvin. Kukaan ei ole kuollut, en ole kunnolla riidellytkään kenenkään kanssa ja tänään istuin kirkon kolmannessa penkissä enkä edes viitsinyt teeskennellä, ettei naurattanut. Sakastissa mulle ojennettiin paperipino ("voitit juuri arvonnassa") ja se tuntui äärettömän kivalta, koska tiesin sen kiitokseksi.

Mutta silti. Kaksi viikkoa sekaisuudessa ja väsymyksessä; kesäloma on liian kovaa aika ihmiselle, joka sotkee asiansa yhdessä illassa eikä sitten korjaa niitä. Kaiken sen jälkeen elää neljä päivää olematta hetkeäkään paikallaan - "mä en ihan oikeasti kohta enää jaksa", sitä mutistaan kyyneliä kurkussa ja jaksetaan kuitenkin, kun ei vaihtoehtoja ole. Siskojaan ei saa valita, enkä tietenkään vaihtaisi niitä vaikka saisinkin. Voisin silti valita vähän parempia olosuhteita. Ystävänsä taas saa valita, mutta niiden pysyvyyteen on vaikeampi luottaa. En tiedä, onko parempi pitää suunsa tukossa ja käyttää messengerin torju-toimintoa vai nostaa kissa pöydälle, mutta siitä päästään taas siihen, ettei perhettään saa valita: en ole koskaan oppinut nostamaan kissaa pöydälle, paitsi kirjaimellisesti.

En oikeastaan ole mitenkään ehdottomasti kesäihminen, ja tavallaan odotan syksyä. Lähinnä odotan sitä, että asiat selviäisivät ja kaikki olisi hyvin.

Kahta asiaa en tajua:
1) kuinka mulla onkin niin hyviä ystäviä
ja 2) mitä tekisinkään ilman niitä.

Laatu korvaa määrän. Kun lähetän viestin, etten kohta enää kestä, siihen vastataan oikein. Ja "välitän susta paljon ja tiedän että sä musta" lohduttaa edes ajoittain, vaikken tiedäkään, että missä mennään.

Ei kai kukaan muukaan.