Peruskoulun viimeinen varsinainen koulupäivä on takana, enkä oikein osaa olla. Mutta kun luen 27. päivän merkintöjä tästä samasta blogista, voin vain hymyillä. Viikko on ollut hyvin pitkälti jotain paljon paljon upeampaa kuin olisin ikinä ajatellut, ja hetket ovat olleet mielettömän pitkiä vaikka päivät tuntuvatkin menneen vauhdilla. Koko yhdeksäs luokka on ollut mahtava kaikkine projekteineen ja kaakaohetkineen, mutta viimeinen viikko on ollut ehdoton huipentuma.

"Myönnettäköön, etten ole ihan niin irroittamisvaiheessa kuin haluaisin. Silti hymyilen (baby have a nice life) ja vakuutan, että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin.

Kaikkihan me tiedämme, että vain ne asiat, jotka jättää tekemättä, kaduttavat myöhemmin. Enkä anna itselleni lupaa jättää tekemättä mitään. (Jälki-istunto on poikkeus, sitä ei ehkä enää ehdi hankkia.)"

Tämähän on mennyt juuri niin kuin pitikin. Olen tehnyt tällä viikolla kaiken, mitä on pitänytkin. Olen ollut koulussa pukeutuneena yöpukuun, poikavaatteisiin, minihameeseen ja jätesäkkiin, olen soittanut yleisölle melkein oikein, hyppinyt lavan edessä ja laulanut suomirokkia, olen kastellut seiskoja ja kaseja (ja ihan vähän ysejäkin), olen vannonut näkeväni ihmisiä kesällä ja mulle on vannottu että mua nähdään, olen maannut nurmikolla ja nauranut, olen suunnitellut kesää ja halannut ihmisiä, olen istunut Lintsillä nauramassa, olen hymyillyt, läimäyttänyt ja kävellyt pois, olen ollut tunneilla ja pois niiltä luvan kanssa ja ilman, olen pitänyt pääni ja myöntynyt ja muistellut ja puhunut vakavia. Ehken ole lauantai-iltana kellarissa, mutta ainakin se on oma päätös - hyvien suunnitelmien vesittyessä ei alennuta huonoihin, vaan annetaan olla.

Peruskoulun viimeinen oppitunti muuttui - surprise, surprise - nurmikollaistumiseksi; cocacolaa suussa ja kylmää vettä niskassa, mutta nauratti. Seura ei olisi juurikaan voinut siihen hetkeen oikeampaa olla. Ihmisten ilmeet muuttuivat jälleen kerran epäuskoviksi, kun väläytin, etten ole koskaan nähnyt Titanicia, mutten sentään ollut ainut, joka tiesi Ice Agen itkuelokuvaksi. ("Siis te itkette lasten piirretyissä, joissa on onnellinen loppu?")

Saattaahan se olla niin, että kesäsuunnitelmat jäävät taas suunnitelmiksi, mutta aina voi elää toivossa. On kai luotettava Friends will be friendsiin, siihen, että asiat menevät juuri niin kuin on tarkoituskin. Ei tunnu kesäkuulta, ei tunnu siltä että loman alkuun on alle vuorokausi, ei tunnu siltä, että huomenna tähän aikaan en ole yläastelainen mutten virallisesti lukiolainenkaan. Yhä vielä: odotan eteenpäinpääsemistä, mutta irroittaminen sattuu enkä minä ole meistä - ystävistä - se masokisti.

Show must go on, minulle sanottiin ja tottahan se on. (Queenin totuuksien lainaamisesta on kai hyvää vauhtia tulossa elämäntehtäväni.) Tiedänhän minä, että irtipääseminen tekee aina lopulta hyvää, mutta sitä seuraa väkisinkin mutta-lauseiden kierre, jonka välttely on tosiaan ollut elämäntehtäväni viime päivinä. En tiedä, olenko onnistunut hyvin vai huonosti, mutta jutun pointtihan tunnetusti oli se, että olin oikeassa.

Mutta ainakin peruskoulun viimeinen viikko jää mieleen yhtenä niistä hauskimmista ajoista, eikä muulla kai ole väliä. Ja aamulla korvissa soi Todella kaunis ja mua nauratti; voi luoja, mikä järki tässäkään nyt taas on? Eikä tietenkään mikään, enkä pitänyt ilmapallojen täyttämistä pakokaasulla erityisen hyvänä ideana, mutta maailma on meidän.