Kiitos taas http://viippera.vuodatus.net/!
Yritän opettaa itseäni taas kirjoittamaan blogia enemmän ja enemmän, sillä muistan kuinka hyvältä tuntui vuodattaa ajatuksiaan sormien kautta itselleen ja välillä maailmallekin joskus. Jollain tasolla siitä, kun Kirjoitin, on iäisyys. Nykyään osaan vaan olla kateellinen, kun toiset saavat kehuja taidoistaan ja omani ovat vain kadonneet. Ja sitten potkin itseäni pöydän alla; en haluaisi olla kateellinen ystävilleni. But here's the truth: minä olen kateellinen, ja kaiken lisäksi ihan älyttömän typeristä asioista. Kuten
- äidinkielenopettajan kehuista
- paremmasta pianonsoittotaidosta kuin mitä omani on
- paremmasta kirjoitustaidosta kuin mitä omani on
- kyvystä olla luova ja luoda
- aidoista vahvoista tunnetiloista, olivat ne iloa tai surua; siitä, että uskoo joskus olevansa edes oman maailmansa keskipiste
- tiettyjen ihmisten läheisyydestä
- matikanopettajan kehuista
- nätistä ulkonäöstä
- mahtavasta ajankäyttötaidosta
- siitä että on tosi tosi hyvä jossain tietyssä jutussa
- ihanan aidosta sosiaalisesta luonteesta
naurettavaa. Loppujen lopuksi järjellä ajatellen tiedän itse olevani ihan hyvä monissa asioissa. Kirjoitan ajoittain ihan hyvin, ymmärrän matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa kai keskivertoa paremmin, osaan soittaa pianoa, minulla on ystäviä. Tiedän olevani naurettava kun valitan, mutta en osaa nykyään olla valittamattakaan. Voisin kai lisätä sen listaani: olen kateellinen niille jotka osaavat suhtautua asioihin jotenkin järkevästi.
Kaiken kaikkiaan on kehää kiertävä olo. Liian paljon aikaa, liian vähän aikaa. Liian vähän tavoitteita, liian paljon ajattelemista.
Tällaisina hetkinä sitä ymmärtää teinien bileitä, pahanmakuisen boolin huurtamia ja itkuntäyteisiä; hetkinä, joina tekisi mieli tehdä jotain todella typerää vain jotta tuntisi elävänsä. Joskus on pakko työntää käsi kiehuvaan veteen tietääkseen, että on elossa. On sellainen olo, että tukehdun. Tukehdun tukehdun tukehdun, ruotsin sanoihin ja tekemättömiin töihin ja tuleviin aikatauluihin.
Näinä iltoina tiedän, että fresh start-puheita ei oikeasti ole tarkoitettu loukkauksiksi, koska ymmärrän, mitä niillä haetaan. Ystäväni ovat hyvin pitkälti maailman parhaita, mutta niistäkin vain harvat ymmärtävät. Niillä on tavoitteita ja Tavoitteita, ne ovat suomalaisten toivoja (ja tiedän että niistä tulee hyviä lääkäreitä poliiseja). Jos minä saisin valita ihan millaisen tulevaisuuden tahansa ja valintani toteutuisi, en uskaltaisi muuttaa mitään. En kuitenkaan enää hetken päästä haluaisikaan sitä mikä valinnan hetkellä tuntuisi hienolta, enhän minä yksinkertaisesti tiedä että mitä haluan elämältäni. Onnellisuutta kai, leffailtoja ja peli-iltoja ja tyttöjen iltoja ja poikien iltoja, mukanapysyviä hyviä ystäviä ja uusia hyviä ystäviä, maailmannäkemistä. Toisaalta en mitään, mitä minulla ei jo olisi mutta toisaalta kaikkea, mitä tuskin tulen saamaan koskaan. Lukio on varmasti hyvä paikka, saan miettiä vielä monta vuotta että mihin hakeudun seuraavaksi. Epäilyttää vaan, että tukehdunko siihen mennessä. Ja jos en, niin mahdanko sittenkään osata päättää. Jään kaupan kassaksi kotikuntaan ja näen kavereita viikonloppuisin, kun ne palaavat katsomaan vanhempiaan. "Koska sä lähdet", ne kysyvät, ja mä vastaan, että mun on ihan hyvä täällä. ...
Mikä painajainen.
En ymmärrä, mikä aina ajaa ajattelemaan tulevaisuutta. Kun yritän palata nykyhetkeen, muistan, että on ihan hyvä olla. "tyttö oot kiva mä tykkään susta" ja suunnitelmia ajalle, jolloin koeviikko on vihdoin takana (siihen ei ole kauaa ei ole ei ole) ja typeriä vitsejä. Unessa kävelin pimeällä kadulla mutta ei pelottanut pätkääkään, koska ne tietyt ihmiset olivat siinä - "miks musta tuntuu että te suojelisitte mua". Parasta oli, että se tunne tuntui vielä aamullakin, vaikka päässä soi taas what's so amazing about really deep thoughts. (Masentavaa.)
Kai valittaminen vaan kuuluu ihmisyyteen, ja omaan perusluonteeseeni ja väsymykseen ja päiväkirjateksteihin yleensä. On vähän ikävä sitä aikaa, jona blogit täyttyivät ihmisenkokoisista vallankumouksista. Nykyään olen kai yhtä aikaa liian onnellinen ja liian onneton takertuakseni asioihin sillä tavalla. Tai ehkä olen kasvanut yli, tai ohi, tai unohtanut jotain olennaista. Kun tietäisinkin.
(ja oikeasti tuo tämän päivän aikaisempi merkintä oli paljon olennaisempi kuin tämä, vaikka tämä on sata kertaa pitempi. asiat on oudosti taas.)
Kommentit