En tiedä, kai se on taas väsymys ja kaikki, mutta maailma ei vain tunnu pysyvän kasassa tai ainakaan en itse jaksaisi kävellä mihinkään suuntaan. Enkä tiedä kannattaako edes - lauantaitakin odotin ties miten pitkään ja nyt en tiedä että tuleeko siitäkään mitään, inhottaa.

Oon usein miettinyt, että mistä se elämä on kuin elokuvaa-biisi kertoo. Elokuvissahan kaikki menee aina niin putkeen, ihmiset eivät sairastu tai jos sairastuvat niin paranevat kuitenkin sopivasti, ja koulu ei vie kaikkea aikaa, ja ihmissuhteet toimivat aina lopulta ilman mitään kökköjä etääntymisiä tai muuta ikävää.

Typerimmältä tuntuu se, että tiedän kyllä, ettei tämä ole mikään loputon suo. Piristyn kyllä - pieniksi hetkiksi melkein joka päivä ja jonain päivänä ihan kokonaankin - mutta en voi kuolemaksenikaan tietää että koska se tapahtuu. Ja siihen asti on vain jaksettava, oltava ajattelematta asioita vaikka koko ajan ajattelee liikaakin, leikkiä että ehtii nukkua tarpeeksi. Ja siinä ajassa ehtii huolestuttaa ihmisiä ihan turhaan ihan liikaa - eihän tässä mitään hätää ole. Väsymys vain, mutta turhan monella tasolla.