Siskot ovat taas keittiössä, kritisoivat ja kyseenalaistavat. Pikkusisko tuijottaa livejournalin flistaa ja kynsien pintakerrokset pureskellaan irti, villasukkien alla varpaat painuvat tuolinjalkaa vasten. Menkää koteihinne ja olkaa siellä, meidän on hyvä olla näin, vaikka asiat tehtäisiinkin niin kuin ennenkin, tekee mieli sanoa, mutta en sano. En ole riitelijätyyppiä. Kai sitä pienenä tuijotti lautastaan kyyneleitä silmissä tarpeeksi paljon - minulla ei ole pikkusiskoa, jolle tulisi paha mieli jos paiskaisin oven perässäni kiinni, mutta kuitenkin. Ja tietysti niitä rakastaa, mutta odotan silti sitä, että sunnuntai menee taas. Viikonloput ovat odottamisen arvoisia myös, mutta joskus ovat maanantaitkin. Ainakin tässä vaiheessa syksyä, kun jokainen aamu ei vielä tapa. Jossain määrin maanantaissa on jotain mitä odottaa - äidinkielentuntien sarjakuvakommentointi; hyppytunnit jo tärkeäksi muodostuneen pöydän ääressä, kun taistellaan korttipelien säännöistä; matematiikanluokka, jossa katse tapaa harhailla.

Ja nyt, kun tiedän, ettei kosketus enää hetkauta niin kuin ennen, voin kasata musiikkivarastoa uusiksi huomista varten. Tarvitsen sellaista täytyy mennä tanssitunnille / I'm nothing in between-kamaa pysyäkseni kaukana reunasta. Väsymys ja syksy - pidän molemmista jossain määrin, mutta ne ovat vaarallisia tytölle, joka ei vieläkään sisäistä välittämistä. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat sanoa, että nyt eletään vähän huonoa aikaa; pelottaa että taidan olla vähän rakastunut siihen; se oli hienointa ikinä; romahdin keittiön lattialle - en ole oikein koskaan oppinut sellaista. Eilen istuin lämpimällä kaiteella ja sanoin jo vähän - "se on liian... no, sellainen kuin se nyt on" mutta en tosiaan osaa enempää.

"Ootko jo oppinut puhumaan", multa kysyttiin tekstiviestissä yli kuukausi sitten, enkä tosiaan ollut. Mutta nyt olen sentään jo kahden vaiheilla sen suhteen, että kannattaisiko yrittää. Edistystä.