Kun voisikin ihminen vain sanoa, että kiitos ja anteeksi, tämä oli nyt tässä. Että mä lähden tuonne, niin jää sä tähän. Ei nähdä enää. Tai jos voisi edes auttaa ihmisiä ymmärtämään.

Vaikka kai se on ilmiselvää, etteivät ne tunne. Eihän se yksi voi tietää, että en voi soittaa kappaletta välttämättä enää koskaan jos väärä ihminen sanoo minulle, että sitä ei itse asiassa kannattaisi soittaa noin vaan näin eikä se toinen voi ymmärtää, etten välttämättä haluaisi kuulla olevani epäonnistunut; oma vikani, kun en kerran koskaan kerro niille. Joinain päivinä ne kaikki vaan ovat sitä yhtä ja samaa sumeaa massaa, perheenjäsenet ja ystävät, sumun takana. Kipeät asiat on vaan niin paljon helpompi lyödä leikiksi kuin ottaa puheeksi kunnolla; se on se kuori. Ja kyllä minut vielä täältä tunnistaa, sanovat, etten muutu koskaan (vaikka ehkä sietäisikin).