Uskomatonta kyllä, mutta syysloman loppu tuntuu miltei tervetulleelta. Lyökää vain - ihmettelen itsekin - , mutta kun on monta päivää vain istunut ja miettinyt, kuinka kasaisi maailmansa taas kuntoon, on ehkä ihan hyvä, että täytyy taas mennä. Olen ikävöinyt tarpeeksi.

Painajaiset ovat kuitenkin tältä erää jättäneet minut rauhaan, ja lähettäisin kiitosviestin jos saisin sen kuulostamaan vähän vähemmän paperiselta. Joka tapauksessa olen oikeasti kiitollinen - kuten syntymäpäivän aamuyöllä sanoin, jokaisella ihmisellä pitäisi olla sellaisia ystäviä. Enkä minä vakavissaan ymmärrä mistä olen niitä repinyt. En oikeastaan ole sellainen ihminen, joka ansaitsee viereensä peiton alle ihmisen, joka sanoo ettei olisi missään muualla vaikka maksettaisiin. Kysyin, mikä niitä vaivaa, ja vastaus oli suora, jyrkkä kielto olla puhumasta paskaa. Mutta minä olin tosissani.

Leiri oli siitä kummallinen, että jokainen iltahartaus tuntui lyövän suoraan päähän. Sunnuntai-iltana pohdittiin, että minkä takia ihmisen pitää aina vajota syvimpään pohjaan, ennen kuin voi pyytää apua. Miksei voi sanoa heti jollekin, että hei nyt ei mee hyvin. Miksei voi hankkia apua heti kun sattuu. Miksi täytyy olla se veitsi-saksi-haamuvaihe siinä välissä.

Harvinaisen hyviä kysymyksiä, enkä minä todellakaan tiedä mistä se johtuu. En, vaikka tunnistan virheen omakseni. En minä itsetuhoiseksi ole vielä koskaan yltynyt enkä usko että yltyisin vaikka jotain oikeasti suurta tulisikin vastaan, mutta en silti osaa sanoa, että hei voisitko auttaa, mun ei oo hyvä olla. Ja silti sekin on jotenkin muuttunut - vuosi sitten en olisi ollut joukkoitkukohtauksen aloittaja.

Kuulostan kai pahimmalla tavalla vanhoja hyviä aikoja kaipaavalta vanhukselta, mutta kun sen entisen Samian ajatusmaailman kanssa oli paljon helpompi olla. Tietenkään muutos ei tapahtunut kahdessa tunnissa viime lauantaina, vaikka nyt siltä tuntuukin. Se tapahtui pikkuhiljaa. Huhtikuussa, kun kävelin mäkeä alas ja tiesin, että pitäisi olla surullinen mutten osannut. Kesäkuussa, kun laulettiin että riittää kun muistetaan. Kaikkina kuukausina sen jälkeen, kun maailma tuntui hajoavan.

Olennaista on se, etten osaa suhtautua siihen miten nykyään suhtaudun asioihin. And believe it or not - sellainen hankaloittaa elämää.