Minulla on ollut parin viime viikon aikana aivan liikaa sellainen olo, että haluaisin piirtää. Saan idean - poks - ja tiedän miltä sen kuvan pitäisi näyttää. Näen mielessäni merirosvofilosofian piirrettynä versiona, mutta piirtotehtävän edessä en ole mitään, en yhtään mitään. Hahmottelen ilmeitä joista ei tule koskaan sitä mitä pitäisi; turhaudun. Olen ihminen, joka mieluusti osaisi harjoittelematta kaiken repetitioista laveeraukseen ja kärsin kateudesta lukiessani turhan hyvää ficciä. Kahden sekunnin miettimisajan jälkeen tajuan, ettei mulla ole mitään oikeuttakaan olla yhtä hyvä kuin joku, joka on kirjoittanut koko elämänsä. Harjoitus tekee mestarin ja hiljaa hyvä tulee, ne sanovat - sellainen ei vain ole tehty minua varten.

Ainut hyvä puoli tässä luonteessa on se, että ainakin tiedän ne asiat, jotka tosiaan ovat tärkeitä: ne, joiden eteen jaksan nähdä vaivaa. Kun jokin aloitetaan, niin lopetetaan sitten kanssa!

Hyvillä päivillä on ikävä tapa vääristyä iltaa kohden. Maisema ikkunan takana näyttää värikkyydessäänkin harmaalta ja huominen ahdistaa, vaikkei mitään syytä olekaan. Muistutan itseäni mukavista ihmisistä ympärilläni, kaakaoautomaatista, kolmen bussin pääntyhjentävästä vaikutuksesta ja musiikinluokasta enkä silti osaa istua paikallani. Word-tiedostot pysyvät tyhjinä ja kiroan kirjautuessani ulos yhdestä paikasta toisensa jälkeen. TV sentään rauhoittaa: olen niitä, jotka rentoutuvat jännäreistäkin.

Asenteenpalvojalle päivät, joina ollaan vain olosuhteiden muovaamia hahmoja, ovat väkisinkin heikompia.

Eilen istuin autossa matkalla pääsiäiskadun läpi enkä voinut olla pyörittelemättä silmiäni. Sohvalla sentään istuin kiltisti ja puhuin lentopallosta, ainakin melkein. Siinä asunnossa tuntuu väkisinkin pahalta. Miltä tuntuu olla yli yhdeksänkymmenen kun on menettänyt vaimon jo vuosia sitten ja liikuntakykykin on mennyt. Elämässä on vain lapsien lapsia ja urheilukanava, jonka sisällöstä ei todellisuudessa taideta ymmärtää yhtään mitään. Siinä tuntee pojantytär väkisinkin itsensä syylliseksi, kun tulee tunniksi tai pariksi kerran muutamassa viikossa eikä silloinkaan osaa puhua kuin turhista.