Pakkaan reppuun kirjamessuilta mukaan tarttuneen Twilightin ja mp3-soittimeen lisää musiikkia. En haluaisi millään mennä kouluun, mutta on kai pakko. Yritän kovasti ajatella, että isänpäivään on enää kaksi viikkoa, jouluun alle kaksi kuukautta ja viikonloppuunkin vain viisi aamua, mutta kaikkina hetkinä se ei vain auta. Inhoan näitä iltoja, joina kirjoitan tekstiviestin toisensa jälkeen enkä lähetä yhtään, vaikka tiedän että pitäisi. On ikävä.

Ja surettaa; sairaalassa vierailu alkaa taas, ja kotimatkalla mun tekee mieli itkeä. Ei tässä mitään hätää, sitä sanoo itselleen. Asiat voisi olla paljon huonomminkin, kohta kaikki on taas kunnossa. Mutta kun ei sekään oikeastaan ole totta, ja kun ajattelee niitä, joilla on huonommin, itkettää vain enemmän ja enemmän. Entä jos elämä olisi reilua - - -

Eivätkä asiat sitten kuitenkaan niin huonosti ole. Elämässä ei saa mitään, jollei ensin yritä, kirjoitti AE joskus, ja tottahan se on. Pitäisi muistaa yrittää, ja tässä on vielä kymmenen tuntia aikaa keksiä joku hyvä syy nousta aamulla sängystä ylös. Pessimistiminä puhuu mahdottomuudesta, mutta eihän mikään kai lopulta ole. Ei, vaikka mulle tässä joskus sanottiinkin, että joo soita mulle kun osaat lentää. On vaaleat hiukset kumminkin kai nätit, koska jotenkin en viitsinyt sanoa, että siinä vaiheessa on ehkä muutakin tekemistä.