Yksi aamu vielä, ja sitten on syysloma. Ja miten voi vuorokausi tuntua niin pitkältä ajalta. Taas näitä hetkiä, jotka saavat ymmärtämään suhteellisuutta. Ei yhden tappoaamun pitäisi tuntua enää missään, mutta kun.

Vaikka kyllähän koulussa viihtyy. Ihmiset ovat enimmäkseen ihan kivoja. Tietysti välillä tekee mieli mennä potkimaan seiniä ja aina välillä menenkin, mutta sitten on taas niitä toisia hetkiä. Niitä, joina salaperäiset ovet ovat yhtäkkiä auki ja niiden takaa löydetään matikanopettajien salaisuuksia - ja niitä, joina ruokalassa on sata kertaa hauskempaa kuin kenelläkään muulla, vaikka olenkin väärä tyttö.

Ennen mietin aina kamalasti kaikkea, mitä ehdin syyslomalla tehdä. Nykyään en enää viitsi - en minä kuitenkaan lue enkä kirjoita enkä ulkoile enkä opiskele enkä tee mitään muutakaan erityisen paljoa. Viikon päästä mietin, että mihin aika katosi. Pääasia on kai päästä taas pariksi päiväksi siihen toiseen kotiin, turvapaikkaan. Ja onhan myös kirjamessut; aika, jolloin Pasila on jonkin asteen taivas.

Jos aamuisin olisi lämmin ja kivoja vaatteita ja helpompi saada jotain syödyksi.