Welcome to the end, welcome to the end, joku huusi unessani ja pelkäsin mielettömästi, koska tiesin mitä se tarkoitti. Aamulla rikoin lätäköiden jäät ja hengitin kylmää sumua. "Sä kuntoilet näin aamuisin", bussikuski kommentoi ja heitin sille feikkihymyn. Bussimatkalla korvissa soi lohduttava asenne ja tuntui jo vähän paremmalta. Sointi kitaran sinulle lohtunsa suo ja muistin asioita jotka saivat hymyilemään.

Olen kevätmielialassa, mutta niin mielettömän kova ikävä tekee illoista miltei sietämättömiä. Ikävän ansiosta OTP:t menevät rikki kun tv-sarjojen maailma on ainut missä ei ole muuta kuin ihanaa. Tv menee kiinni ja ikävä on taas takaisin; ikävä isosiskoja ja pelko siitä, että unien junaonnettomuudet niin Italiassa kuin VR-vyöhykkeillä ABCDE olisivat totta. Ikävä toisille sohville, tilanteisiin joissa lautapelitkin saisivat unohtua. Mummolaikävä, joka on ehkä kaikkein kipein - siskot tulevat kotiin ennemmin tai myöhemmin ja kevätkengät jalassa on helppo sanoa, ettei sitä toista ikävää ole olemassakaan, mutta mummolaikävä on ja pysyy ja aamen. Kuvailen sitä sanoin ei koskaan enää hyvää mehua ei koskaan enää hyviä pullia ei koskaan enää maijaa oikeassa seurassa ei koskaan enää etikkakurkkuja ja kuulostan materialistilta, tiedän. Kuinka monta kertaa sitä sanoi, että en mä nyt jaksa lähteä ja kuinka monta kertaa on toivonut että olisi joku paikka jonne lähteä; nykyään odotan aina autossa kun joku tarkistaa lämpötiloja ja tuijotan naapureiden pihoille. Silti en ole vieläkään oppinut kulkemaan talon ohi vilkaisematta keittiön ikkunaa vaikkei ristikkoa täyttävää hahmoa ole näkynyt yli kahteen vuoteen.

Pelkään päivää, jona keittiön ikkunasta näkee valoa ja joku juoksee hakemaan postia. Se koittaa liian pian ja vihaan niitä ihmisiä jo valmiiksi, vaikkeivät ne mitään pahaa teekään. Tiedän olevani ilkeä, kun toivon ettei kukaan koskaan ikinä oppisi sanomaan sitä taloa kodikseen; ei kukaan, joka ei tunne nimen tarinaa.

Olen kai yllättävänkin katkeroitunut joistain asioista. Asioista, joita en edes haluaisi muuttaa. En olisi halunnut syntyä kahdeksaa vuotta aiemmin vaikka silloin olisinkin oppinut syömään lakkoja ja tuntemaan ihmisen, jota nyt en oikeasti osaa edes ikävöidä. Silti olen katkera. Kaipa se on sama asia kuin kirota viattomille koulun hokkareita vaikka on tarkoituksella jättänyt omat luistimet kotiin; en tosiaan ole mitenkään mukava ihminen. Enkä kai tosissani edes haluaisi olla, luulen että yrittäisin vähän kovemmin jos haluaisin.

Kyllä tämäkin päivä tästä vielä paranee; projekti jatkuu ja taas naurattaa ja illalla tuntuu kai taas pahalta. Älytön, näennäisesti loputon kierre, enkä tiedä mitä tapahtuu maanantaina, kun show on kokonaan ohi. Kai sitä ollaan kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan ((ja miten minä sitä tilannetta vihaankaan)).