Täytän livejournalin päivityskentän tekstillä ja kirjaudun sitten ulos postittamatta sitä. En saa sanoja järjestykseen kommenttilaatikoissakaan. Puhumattakaan nyt siitä, että paljastaisi palasen Mary o'Thunderista esittäen, ettei se ole edes olennaista. Vakuutan itselleni, että illalla voin avata wordin ja kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa enkä usko siihen.

Haluaisin vuorokauteen muutaman tunnin lisää. Tai ainakin pari levyä auttamaan: the Arkia, Musea. Tai edes ihmisiä, jotka hymyilisivät samoille asioille samasta syystä. Elämä voittaa, vie hymyyn se suu: tänäänkin jonkun haave toteutuu

Ja säkeen loppua ei mainita.

En muista milloin olen viimeksi kunnolla puhunut jonkun kanssa. Puhunut mistään tärkeästä. Ja voin kai syyttää vain itseäni, kun olen niin nirso ihmisten suhteen. Kuuntelen kyllä, mutta puhuminen on vaikeaa - epäuskottava fakta tietysti, kun puhun niin paljon ja suunnilleen tauotta, mutta ristiriitahan sitä kai pohjimmiltaan ollaan.

Ristiriitaisuus on merkillistä. Sekin kuva, joka ihmisillä on minusta. Toisille olen kiltti tyttö, se joka tekee aina niin kuin sanotaan; toiset kärsivät terävistä, verbaalisista puremista ja välinpitämättömyydestä, kiroavat kun en lakkaa väittämästä vastaan. Siihen väliin minut piirretään - look at me I'm Sandra Dee / oh baby how can you be so cruel. Kohautan olkiani määritelmille ja olen antavinani olla, mutta hetken kuluttua ajatukset kiertyvät siihen samaan.

Totesin yhtenä iltana, että olen ikuisessa kierteessä: en halua tällaista elämää - ehkä haluankin - kieltäydyn angstaamasta elämääni - en halua tällaista elämää - ehkä haluankin - kielt 

Mustatukkainen poika mulkaisi mua kaakaomukin yli ja nälväisi kuin ohimennen: mä vastasin nopeammin ja ihmettelin kuinka vähän sanat tuntuivat. Hassua, kuinka sitä ensin pitää jostain ihmisestä ja puolessa vuodessa on niin korkealla yläpuolella. En edes kaipaa, olen saanut ympärilleni paljon parempaa. Pistää miettimään, että muistanko enää elokuussa niitäkään ja samassa hetkessä sitä haluaisi uskoa, ettei jostakusta voi kasvaa yli. Vaikka kaipa kaikista voi: kaikkien kohdalla en vain halua yrittää.

Ehkä olenkin neiti look at me I'm Sandra Dee / oh baby how can you be so cruel mutta ainakaan en anna sen häiritä. Pörrötän tukkaa ja karkaan ATK-luokasta koulun käytäville etsimään niitä ihmisiä, joille voi hymyillä ilman että ne kysyvät. (Tai mikä parempaa, ymmärtävät vastauksen.) Karkaan ATK-luokasta jälleen kerran tekemättä mitään; jos projektina voisikin analysoida itseään niin saisin täydet pisteet ainakin työskentelystä, tulosta tuskin tulisi. Olen niitä ihmisiä, jotka voivat puhua luonteenpiirteistä ja ajattelutavoista loputtomiin.

09:31 ja ensimmäistä kertaa tänä aamuna en usko siihen, että niin turhaa / kaikki on turhaa / kun vedät piinatut keuhkosi täyteen olisi totta.

Eilen tuijotin ulos matematiikanluokan ikkunasta ja tunsin itseni idiootiksi, myöhemmin virnistin kuitenkin takaisin. Joskus on hyvä olla se tyttö, jolle hymyillään muuten vain, ilman suuria tarkoitusperiä. Itse voin aina manipuloida: tunnustan ikuista rakkautta saadakseni kaakaota, mutta vain koska sen epätodellisuus tiedetään.

yhtä lailla säälittävä olen niin kuin muutkin / yksinäinen jos et tuu ja jos sä sitten tuutkin