Kun perjantai-iltana tulin kotiin, tuntui kuin eteisen peilistä olisi katsonut tyttö kahden vuoden takaa; se, jota on ollut ikävä. Ja sitähän koko ilta oli. Näin pitkästä aikaa pojan, jonka kanssa kaikki oli taas niin kuin yläasteella. Tavallaan sitä on ollut ikävä. Ei poikaa eikä yläastettakaan, vaan sitä millainen olin silloin. Oli hauskaa huomata, että terävät nälväisyt tulivat ihan yhtä nopeasti kuin aina ennenkin, vaikka voisikin luulla verbaalisten taitojen kuolevan vuoden tauon takia. Ja vielä hauskempaa oli huomata, että ne menivät perille edelleen. En ole ainoa, joka ei ole unohtanut tiettyjä asioita.

Tavallaan olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Tuntuu tosiaan kuin olisin löytänyt vihdoin edes vähän sitä kaivattua osaa itsestäni. Toisaalta myös surettaa, mutta toisten ihmisten ongelmia ei voi ratkaista.