Kummallista, miten on taas koko ajan ikävä jonnekin. Pois, muualle, olemaan liikkeessä koko ajan, käpertymään sohvalle. Vanha kunnon levottomat jalat-elämä palaa taas, ja täytyy kai paeta ulos hengittämään. Huomenna istun kielistudioon, jonka väliseinät tuntuvat kahlitsevilta. Maol tietää, mitä on aa miinus bee toiseen kertaa aa plus bee toiseen, mutta kun minä en aina jaksa ymmärtää, että mitä pitää tehdä sitruunamehun pitoisuuksille, että ne muuttuisivat oikeassa suhteessa. Pahinta on se, kun pitäisi tietää että katoaako yrteistä kivennäisaineita kun niitä kuivataan vai ei. Huolestuttaa. Ei kivennäisaineet, vaan huominen ylihuominen kaikki päivät matematiikan yo-kokeeseen asti. Perfektionismi.

Tunnen itseni huijariksi, kun hymyilen ihmisille, sanon asioita, joita en tarkoita. Jälkeenpäin mieleen hiipii epäilys, mitenköhän mut taas ymmärrettiin, mutta se on taas sarjassamme asioita joita en halua tietää.

Odotan syyslomaa ja pelkään samalla kovasti, ettei se sitten olekaan sen arvoista. Se ei ole enää sama asia, kun ei ole ketään, jonka viereen käpertyä katselemaan leffaa. Nykyään tuntee itsensä tietyissä tilanteissa niin kovin ylimääräiseksi ja haluaa pois, vaikkei oikeastaan sitten haluakaan. Ihmissuhteet ovat tosissaan hankalia.

Ai niin, ne kivennäisaineet: ei niitä katoa, ei ainakaan matikanopettajan ja pyramidin mukaan. Ja matikanopettajaa uskotaan ja pyramidiin luotetaan, paitsi jos joku teekkari sanoo, että siinä on painovirhe.