Olen ollut viime aikoina vähän enemmän sillä mielellä, että blogin kirjoittaminen tuntuu oikealta jutulta. Omasta typeryydestä johtuvat ongelmat sen kai tekevät, mutta tavallaan toivon että osaisin kirjoittaa enemmänkin, useamminkin. Rakastan sitä, kun lukiessa vanhoja kirjoituksiani (päiväkirjoja, A/N:iä joita ei ole koskaan julkaistu) muistan. Melkein pidän siitä silloinkin, kun muistan ikäviä asioita.

Tällaisina päivinä päädyn aina muodostamaan haparoivaa kuvaa itsestäni. Peilistä katsovat silmät, jotka ovat päättäneet, että ei tätä tyttöä enää satu, eikä itse asiassa sattunut eilenkään, se vain luuli niin.

Leijonat ovat finaalissa eikä muulla oikeastaan ole väliä; huomenna voin vielä keskittyä ajattelemaan vain jääkiekkoa. Ei tarvitse miettiä onnellisuutta ja sen olemassaoloa tai olemattomuutta. Loppujen lopuksi tämä on taas niitä päiviä joina haluaisin asua jossain muualla. Helsingissä tai edes jossain pienemmässä: kävellä kaduilla hengittää olla hengittämättä katsella ihmisiä.

Eilen seisoin pihakiveyksellä ilman kenkiä ja palelin, mutta joskus on käyttäydyttävä typerästi. Söin puolet jäätelöstäni ja vähän toistenkin eikä kahvinkeitosta tullut mitään.

Normaalisti iltauninen sisko etsii soittokirjaa hyllystä. Jokin on tänään erilailla.

Tavallaan en ihmettele, että ihmiset yrittävät parantaa ongelmiaan alkoholilla. Tietysti ne paranevat hetkellisesti ja sekin on parempi kuin ei mitään, ja toisinaan humalatilasta on hyötyä. Kaikkihan eivät tarvitse siihen hyötymiseen edes alkoholia, mutta jotain mistä hyötyä siihen kyllä tarvittaisiin, eikä täällä ole. Ja ehkä se on parempikin.

Valikoivat ihmiset saavat harvoin sitä mitä haluavat. Ja yrittämättä harva saa mitään, se on karu totuus. Inhoan käsitettä elämästä ja elämättömyydestä, mutta iltaisin katselen maailmaa kyynisin silmin. Ja silti en suostu yrittämään, vaikka tilaisuus joskus tuleekin.

Olen kai hankala tapaus ja jossain määrin kyllästynyt itseeni. Ja pelkään kahta seuraavaa viikkoa: ahdistaa. Odotan kesää, ja sekin ahdistaa.

Mutta ei kai päivä ole turha, jos tekee musiikkilöydön. Tämänpäivänen on Iron Maiden, ja tiedän että ihmiset ovat vielä minusta ylpeitä. No more lies on päivän rakkaus. Sisko sanoi, ettei kestä sellaista, mutta olen kai avarakuuloisempi. Luulin viime syksyyn asti, että Maiden on samaa kastia Children of Bodomin kanssa, mutta tammikuussa rukoilin jo musiikinvaihtoa kesken shakkiottelun. Vaikkei sillä tietenkään ollut väliä. Väitin vain.

Ja Suomi on huomenna finaalissa, ja allekirjoittaneen täytyy kai fanityttöillä urakalla. Ehkä se saa unohtamaan nippusiteet ja moccamasterin.