Tämän viikonlopun piti olla pyhitetty vain kirjoille ja kirjoille ja kirjoille (Vaeltava liekki, Synkein tie, vihdoin käsiin saatu Eclipse (sitä ennen ehkä Twilight ja New Moon), Deathly Hallows, ...) mutta toisin kävi. Olen siivonnut koko päivän ja vielä pitäisi jatkaa, ja harmittaa vähän. Mutta vain vähän, siivoaminen on toisaalta mukavaakin. Tai ei oikeastaan siivoaminen, mutta se että saa tavarat järjestykseen ja varsinkin se että löytää unohdettuja asioita. Niin kuin seitsemännen luokan luokkakuvan, jonka katsominen tekee oikeastaan vähän pahaakin. Ensinnäkin siksi, ettei haluaisi muistaa näyttäneensä siltä koskaan (vaikkei luokkakuvissa koskaan näytetä siltä miltä oikeasti, mutta silti), ja toisekseen siksi että muistaa niin paljon ikäviä asioita. Näin eilen taas paljon vanhoja luokkakavereitani, juuri sellaisia, joita ei ole yhtään ikävä. Itse asiassa suurinta osaa en välittäisi nähdä enää. Ehkä kymmenen vuoden päästä, kun voi nauraa sille etteivät tietyt asiat koskaan muutu (olen varma, että niin käy). Ei niiden näkeminen pahalta tunnu, mutta kuuntelin niitä juttuja kolme vuotta, ja siinä oli ehdottomasti enemmän kuin tarpeeksi.

Tai no, yhtä niistä on sentään kiva nähdä aina välillä. Sekin on ihan toisesta maailmasta, mutta on hauska nähdä että ilmeet ovat ennallaan. Ja että se on sentään muuttunut edes vähän, toisin kuin ne muut, jotka tuntuvat olevan samoja aina vain. Eilen ne olivat yhtä kovaäänisiä kuin aina ennenkin ja katseet olivat samoja, mutta sitten ne onneksi lähtivät jonnekin ja toivottavasti muuttuivat onnellisemmiksi humalan myötä.

En vakavissaan ymmärrä sellaisia ihmisiä, joiden elämän huippuhetket ovat perjantai-illat kellarissa, samassa kellarissa viikosta ja vuodesta toiseen, samojen ihmisten kanssa. Itse en koskaan haluaisi sellaista elämää, mutta olen kai liian rajoittunut tai jotain. Silti harmittaa, kun on näkevinään joissain ihmisissä niin paljon muuta, tietävinään, että niistä olisi enempään. Vaikka ei kai niin saisi sanoa, mikä minä olen sanomaan mikä on enemmän ja mikä on vähemmän.

Vuoden takaisessa merkinnässä on tasan yksi lause; "No mitä, Samia, onko nyt fiksu olo?". Tuntuu hassulta, että muistan sen tilanteen vieläkin, vaikka se oli vain yksi ruokailu satojen joukossa. Ja siitäkin kerrasta on muututtu niin paljon.