Peruskoulu on nyt virallisesti ohi, ja vaikka tiedän, ettei se ole vielä oikeastaan mitään - tästä se kaikki vasta alkaa ja syksyllä koittaa kuolema opiskelun aloittamisen muodossa - olen silti ylpeä itsestäni. Yhdeksän vuotta on loppujen lopuksi mielettömän pitkä aika, ja nyt se on takana.

Kevätjuhla oli lähinnä halauksia, kyyneleitä ja naurua. Olo oli voitonriemuinen, kun seisoin salin edessä vastaanottamassa päästötodistusta. Se tosiaan oli tässä, ja me tosiaan tehtiin se. Tää on tosiaan meidän päivä.

Ja vaikka Hämäläisten laulua laulaessa mielessä käväisikin taas niitä ajatuksia, jotka on julistettu kielletyiksi jo joulukuussa, tuntui taas vähän paremmalta. Käytävässä kiedottiin käsivarsia puvuntakkien verhoamille hartioille ja paljaille olkapäille ja sain kerrankin kiitoksen puettua sanoiksi edes yhdelle ihmiselle.

Tänään osaan jo antaa paljon eilistä paremmin olla, vaikken tiedäkään että kenet näin tänään viimeistä kertaa ja ketä en. Ja ainakin oli kaksi halausta, jotka saivat nauramaan. "Muista lukee." "Koita säkin.", sitä sanottiin vaikka tarkoitettiin jotain ihan muuta. Kolmessa vuodessa oppii virnistämään samalla tavalla kuin aina ennenkin, vaikka itkettäisikin: kolmessa vuodessa opitaan tietämään, että toinenkin tietää, ettei kumpikaan tarkoita sitä mitä sanoo.

Yläaste oli maailma, jota en voisi koskaan välittää kenellekään muulle. En osaisi kertoa, mikä niissä katseissa ruokalan tyhjien pöytien yli oli niin tärkeää, en osaisi kertoa, mikä sai virnistämään tänään, kun kävelin stipendin kanssa lavalta alas. En pitänyt tämänpäiväisestä laulustamme, mutta osaltaan se taisi sittenkin sopia - ei tästä saa sen suurempaa / se riittää kun me muistetaan. Ja minä ainakin muistan (ja helppohan se on niin sanoa). En ehkä muista mitään, mitä pitäisi, mutta muistan, miltä tuntuu virnistää olan yli rumpalille tai sanoa, että "tää on pahempaa kuin ice age" jotta ihmisiä alkaisi naurattaa; here we go once again.