Tyttö. Suomalainen. Sarkastinen. Elävä. Fanituksenvastainen. Mielialaheittelehtijä. Itsepäinen. Sitoutumiskammoinen. Läheisyysriippuvainen. Puhelias. Valittaja. Mielikuvituksellinen. Tarinoidenrakastaja. Laiska. Ärsyttävä. Kaaos. Periaatteidentäyteinen. Lupaamaton. Itsekäs. Rakastava. Rakastettu. Hellyydenkipeä. Ikävöijä. Irroittautuja. Takertuja. Pessimisti. Optimisti. Kyynikko. Ilmeilijä. Ilveilijä. Ilkeilijä. Kohtelias. Suostuttelija. Saamaton. Spontaani. Suunnittelija. Pikkusisko. Huolehtija. Piittaamaton. Ajattelematon. Lattiallamakaaja. Kiero. Innostuja. Haaveilija. Epäluuloinen. Suvaitseva. Mielipiteidenpuolustaja. Yöeläjä. Käpertyjä.

Harmittaa, että kirjoitan nykyään niin vähän. Tämänhetkinen missio on ehkä opetella taas kuvaamaan hetkiä, samaan tapaan kuin joskus vuoden 2006 keväällä, tai mieluummin vähän paremmin. Olen paasannut hetki-ajattelusta kai liikaakin, mutta kun omaa sellaiset mielialanvaihtelut ja sellaisen luonteen kuin minä, se on kaikkein helpoin tapa katsella omaa elämäänsä.

Tämä kesä on kuitenkin ollut kokonaisuutena hyvä. Olen tehnyt töitä, lomaillut, elänyt mielentiloja laidasta laitaan - raukeaa onnellisuutta, riemua, surullisuutta, järkyttävää ahdistusta, ikävää, väsymystä, ylipirteyttä, kaikkea. Paras kesä ikinä, ehdottomasti. Vaikka eihän tämä vielä ole edes lopussa - oma kesälomani jatkuu vielä yli kolme viikkoa, mutta kuitenkin. Kaverit palaa kohta kouluun ja mä jään vielä kahdeksi viikoksi kotiin panikoimaan ja järjestelemään asioita ja olemaan, ja se tuntuu pahuksen oudolta. Alan kai lähestyä sitä melkein jokaisen vaihtarin kohtaamaa "mitä hittoa mä teen ja miksi helvetissä"-vaihetta. Tuntuu typerältä lähteä pois maasta juuri, kun Suomessa menee paremmin kuin koskaan. Vaikka toisaalta tiedän, että jos en olisi lähdössä niin näin hyvin ei menisi. Karua. Ja kaikessa läheisyysriippuvaisuudessani pelkään hyvästejä ja ikävää jo etukäteen.

Pelkään myös sitä, missä olen vuoden päästä. Henkisesti siis. Pelkään, ja samalla odotan mielenkiinnolla - miten paljon vuodessa ehtii tapahtua, vai tapahtuuko oikeasti vaan vähän?

Oikeasti pitäisi kai vaan lakata ajattelemasta. Pitäisi, ei mikään kai.

Ovat ne. Mä en valita yhtään ja muita suoria sitaatteja tähän voisi läiskiä pitkäänkin, mutta eivät ne tosiasioita muuttaisi. Sen sijaan totuus taitaa olla, että kovat ajat ovat edessäpäin. Sitä odotellessa, siis.

Ikuisuus on vähän liian pitkä aika minulle aina vain, mutta vähän voin silti sanoa: en usko siihen, että ystävyydet olisivat ikuisia - välttämättä. Mutta aina on kai olemassa se mahdollisuus, että jotkut niistä ovat. Omassa elämässäni on tasan yksi läheinen, tärkeä ystävyyssuhde, joka on kestänyt koko elämäni. Se onkin mielestäni yksi erityisimmistä, koska vaikka on ollut kuinka pitkiä taukoja, emme ole välttämättä puhuneet tai edes nähneet juuri lainkaan, niin kumpikin on aina tiennyt, että toinen on puhelinsoiton päässä. Tai siltä se on ainakin minusta tuntunut. Sattuneesta syystä luotankin sen ystävyyden kestämiseen hyvinkin vankasti.

Suurin osa muista ystävyyssuhteista on paljon uudempia. Niistäkin on monista tullut lähiaikoina paljon luotetumpia, tai ehkä olen itse oppinut luottamaan. and you will catch me if I fall

- sellainen olotila on harvinaista herkkua, mutta ne hetket ovat sitäkin parempia.

Nykyään melkein aina, kun pohdin ystävyyttä, tulee seurakunta jollain tavalla mieleen. Uskonto tai usko ei ole omassa elämässäni mikään mullistava asia, en juurikaan määrittele tai mieti sitä. Sen voin sanoa, että jollain tasolla usko on, mutta siitä en sitten tiedä että mahtuuko se minkään uskonnon muottiin. Sillä ei ole minulle oikeastaan mitään väliäkään ("henkilökohtainen uskonkäsitys on aina henkilökohtainen uskonkäsitys", sanoi eräs ystäväni pääsiäisenä). Mutta seurakunnalla todellakin on. Se aika alkaa jo oikeastaan olla ohi, tai siltä ainakin tuntuu. Tänä kesänä menen vielä yhdelle rippileirille, mutta en tiedä tuleeko sen jälkeen enää yhtään leiriä. Olen ollut parin vuoden kuluessa kahdella riparilla, kuudella nuortenleirillä ja muutamilla lastenleireillä, ja sanotaan kirkosta mitä hyvänsä, ne ovat olleet tärkeitä kokemuksia. Tärkeitä ja hienoja.

Olen kokenut suuren osan elämäni todella onnellisista hetkistä juuri siinä yhdessä ja samassa leirikeskuksessa. Nauranut, puhunut, ajatellut ja jopa itkenyt, mutta kaikkea sitä hyvässä seurassa. Elämäni parhaissa iltahartauksissa en ole kokenut mitään suurta Jumalan läsnäoloa, vaan konkreettisesti hyvän ystävän läheisyyden. Oikeastaan olen ajatellut, että jos Jumala on olemassa, niin kaipa juuri ne hetket sitten ovat osoitus siitä. Se, kun voi rehellisesti sanoa, että on niin hyvä olla ettei halua liikkua mihinkään.

Oli jollakin jumalalla sitten sormensa pelissä tai ei, ystävät ovat äärettömän tärkeitä. Ja omani ovat äärettömän hienoja ihmisiä. Että oikeasti on ihminen, joihin luottaa - että tietää, että voi koska tahansa sanoa, että mä tarvitsen sua hei nyt, ja se toinen on siinä. Ja että niitä ihmisiä on vieläpä monta - ei määrättömästi, mutta useita. Olen kai aika onnekas, ja toivon vain, että ystäväni ajattelevat samoin minusta. Koska totta se on, ystävyys on vuorovaikutusta. Yksi ystäväni on monesti sanonut, että "musta tuntuu että tän takia mä olen täällä", kun olen itkenyt olkapäätä vasten tai ollut muuten vaan ihan maassa. Silloin olen miettinyt, että on muuten aika tajuttoman hieno ihminen - ja se hieno ihminen sanoo välittävänsä juuri minusta. Olen tosiaan onnekas, ja toivon että pystyn edes murto-osaan siitä, mihin tuo tapaus. Koska haluan. Koska kyllä minäkin olen olemassa ystäviäni varten, aina. Ja vaikkei elämän tarkoitusta taida olla olemassakaan, niin kaipa tämä on sitä ainakin jollain tasolla, joku osa siitä: tän takia mä olen täällä.

En muista viime vuoden juhannusaatosta mitään, mutta päivän muistan sitäkin paremmin. Katkeroitunut "ei nyt niin ei koskaan"-ajattelu, mutta olinpahan väärässä. En voi kerta kaikkiaan olla peilaamatta tätä kesää edelliseen, asiat ovat niin eri tavalla ja niin samalla tavalla ja niin eri tavalla. Hämäännyn.

Hyvää juhannusta kuitenkin kaikille tätä lukeville! Ajakaa varovasti, älkää hukkuko, älkää ottako liikaa. Ihmisiä kuolee tarpeeksi kuitenkin.

Huomenna aion tehdä itselleni pirtelöä.

• kesä tulee!
• huomenna se oikeastaan on jo.
• asioiden ääneen sanominen tekee niistä liian totta...
• ...ja se on juuri se minkä takia puhuminen ja myöntäminen ja sellaiset ovat kamalan ikäviä asioita. Ja siksi ei pitäisi koskaan olla väsynyt eikä humalassa eikä päästää ihmisiä liian lähelle.
• mielialanvaihtelut ovat pelottavia, en tiedä kauanko pärjään.
• KESÄ TULEE!
• ...töitä, mutta pääasia että on kesä.
• kesä.

Toivon niin kamalasti, että voin vuoden päästä sanoa samalla tavalla - että muistan miltä tuntui istua matikanluokassa omalla paikalla, katsoa hyvännäköistä lukkaria pesiskentällä, kellahtaa nurmikolle kun sanottiin että hei muistetaan tää hetki. Että muistan ja että ei kuitenkaan kaduta, koska on ollut niin paljon parempaa.

Tavallaan olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Tuntuu tosiaan kuin olisin löytänyt vihdoin edes vähän sitä kaivattua osaa itsestäni. Toisaalta myös surettaa, mutta toisten ihmisten ongelmia ei voi ratkaista.